The Raven King

Takakansi:

For years, Gansey has been on a quest to find a lost king. One by one, he's drawn others into his mission: Ronan, who steals from dreams; Adam, whose life is no longer his own; Noah, whose life is no longer a life; and Blue, who loves Gansey ...and is certain she is destined to kill him.

Nothing dead is to be trusted.

Now the endgame has begun.

Nothing living is safe.

Dreams and nightmares are converging. Love and loss are inseparable. And the quest refuses to be pinned to a path.

--

Tässä oli sitten päätösosa The Raven Cycleen. Nopeasti tämäkin sarja oli ohi, johtuen ehkä siitä että mitään osaa en joutunut odottelemaan. Ja hieno sarja tässä onkin takana, jääänyt ajatuksiin pitkäksi aikaa.

En tiedä kuinka paljon osaan tästä viimeisestä osasta sanoa. Se oli nimittäin hyvä, muttei täydellinen. Jossakin kohtaa kirjaa nimittäin "eksyin", eli harhailin vaan sivuja eteenpäin kiinnittämättä huomiota siihen mitä tapahtui. Lisäksi aikaisemmissa osissa toiminut näkökulmien jako takkuili tässä osassa. Tuli sellainen tunne, että kirjailija ei raaskinut luopua kenekään roolista, ja heidät piti saada kirjaan sitten vaikka väkisin. Toisaalta oli myös en-voi-laskea-kirjaa-käsistäni -hetkiä.

Kirja oli kaikesta huolimatta kaunis ja miellyttyvä, teksti samaa kuulautta, mihin olin jo tottunut. Monet kohtaukset jäivät mieleen henkeäsalpaavina, olivat ne sitten miten yksinkertaisia tahansa. Lempitapahtumapaikkani on ehdottomasti The Barns, Lynchin perheen kotifarmi, joka on täynnä uneksittuja asioita.

Kirja esittelee myös "uuden" hahmon, Henry Chengin, joka itseasiassa esiintyi jo edellisessä osassa, mutta saa tässä osassa isomman roolin ystävystyttyään Ganseyn ja Bluen kanssa. Pidin hänestä kovasti, vaikka välillä tuntui että kirjailija esitteli hänet korvaamaan Noahin, jonka rooli kirjassa jäi harmittavan pieneksi. Henry kuitenkin sopii joukkoon, ja hänen ystävyytensä Ganseyn ja Bluen kanssa oli ihanaa luettavaa.

Voin myös väittää, että The Raven King on sarjan kirjoista romanttisin, vaikka rakkaus ei ehkä ole kirjojen pääasia, on se taustalla kuiskiva voima. Rakkaudella on ilman muuta kuitenkin suuri rooli tapahtumissa. Gansey ja Blue eivät ole kirjan ainoa pari. Romantiikan ystävänä sitä olisi voinut olla ehkä kuitenkin hyppysellinen lisää. Ihan vain pikku ripaus.

Kirjan loppuratkaisuun olin tyytäväinen. Vaikka kirja tuntui antiklimaattiselta Glendowerin osalta, lopetus oli kuitenkin upea, ja epilogi täydensi sitä mukavasti. Jään kaipaamaan tämän sarjan tunnelmaa ja maailmaa ja hahmoja. Saataisiinpa tästä joskus vaikka hyvä netflix-sarja... Ja Stiefvaterin tuotantoa jään seuraamaan.

The Raven Cycle tumblr-blogissani

--

Without a pause, she began to climb the tree once more. Blue turned back to Noah, but he was gone. Possibly he had gone before Gwenllian had spoken; just as with his arrival, it was hard to tell the exact moment of his leaving. Blue's brain had already rewritten all of the seconds around his disappearance.

Blue's school suspension felt like a faded dream. What was real? This was real.

The kitchen window groaned open, and Jimi shouted out, "Blue! Your boys are out front, looking like they're fixing to bury a body."

Again? Blue thought.

s. 46

--

Kirjan nimi: The Raven King

Kirjoittaja: Maggie Stiefvater

Julkaisuvuosi: 2016

Kustantaja: Scholastic

Sivumäärä: 438

Luettu loppuun: 26.5.2016

Mistä kirja: Adlibris

Arvosana: ✩✩✩✩

The Hidden Oracle

Takakansi:

Your fault, Apollo, your punishment.

My father's voice still rings in my ears.

Can you believe Zeus blamed me for the gods' battle with Gaea? Just because the earth goddess duped one of my progeny - Octavian - into plunging the Greek and Roman demigods into a civil war that nearly destroyed human civilization. I ask you, how was that my fault?

Now I'm cast out of Olympus in the form of a sixteen-year-old mortal boy, acne and all! Sadly, I've been punished this way before. I know I will face many trials and hardships. I can only hope that if I suffer through them and prove myself worthy, Father will forgive me and allow me to become a god again.

But this time my situation seems much more dangerous. One of my ancient adversaries knows I am here and is having me followed. The Oracle of Delphi remains dark, unable to issue prophecies. Most embarrassing of all, I am bound to serve a demigod street urchin who defends herself by throwing rotten fruit.

Zeus could not possibly expect me to fix the Oracle problem by myself. Not in my present weak condition. It's time for me to drop in on Camp Half-Blood, where I might find some talented fodder... er, I mean heroes to help. No doubt they will welcome me as a celebrity! They will bring me holy offerings, like peeled grapes, Oreos, and - oh gods - perhaps even bacon!

Mmm. Yes. If I survive this, I really must write an ode to the power of bacon...

--

The Trials of Apollo on Rick Riordanin uusi sarja, joka jatkaa enemmän ja vähemmän siitä mihin Olympoksen veri jäi. En sitten vieläkään päässyt eroon Percystä, ja ehkä hyvä niin. The Hidden Oracle aloittaa viisiosaisen sarjan.

Tällä kertaa Riordan lähestyy modernia mytologiamaailmaansa uudella tavalla: näkökulmahahmona on nimittäin jumala Apollo, jolta Zeus on riisunut voimat, näin muuttaen hänet tavallistakin tavallisemmaksi kuolevaiseksi. Apollo lähteekin pian selvittämään tietään Puoliveristen leiriin, tietenkin vanhan tutun Percyn avulla.

Tämä kirja oli käsittämättömän hauska. Ehkä monet vanhemmat lukijat saattavat pitää sen huumoria lapsellisena, mutta minä pidän lapsellisestakin huumorista. Riordanin kaikki kirjat ovat hauskoja, samalla huumorintajulla kirjoitettuna. Silti, hahmoilta löytyy myös omaa huumoria. Apolloa hahmona oli huvittavaa seurata, koska hän ymmärsi paljon väärin, ja käänsi asioita omaksi edukseen. Hän on koomisen itsekeskeinen. Olin jo odottanut, että tämän sarjan kohdalla Riordan olisi ottanut askeleen aikuismaisempaan suuntaan, mutta tyyli oli yhä sama. Pettymystä kirja ei kuitenkaan tuottanut.

Ensinnäkin, Apollolle hahmona lämpeni nopeasti. Aluksi hän oli hieman… kömpelö, mutta pistetään se sen piikkiin, että hän oli muuttunut juuri jumalasta kuolevaiseksi. Jumalan näkökulma ei ehkä ollut sellainen kuin olin olettanut, mutta toisaalta Apollo juuri monta kertaa valittaa kuinka yhtäkkinen kuolevaisuus sumentaa aivot. Joten näkökulmaa voisi kuvata entisen jumalan näkökulmaksi. Minusta oli hauskaa, että Apollon tullessa puoliveristen leiriin häntä kohdeltiin enemmän leiriläisenä kuin jumalana. Apollo myös kasvoi paljon jo tämän kirjan aikana, millainenkohan hän on sarjan lopussa…

Puoliveristen leiriin ihastuin täysin uudelleen! Muistan vieläkin ensimmäiset kuvailut Salamavarkaassa, ja tähän kirjaan oli liitetty leirin kartta, joka selvensi kuvaa. Riordanin edellisistä sarjoista poiketen suurin osa tämän kirjan tapahtumia tapahtui leirin rajojen sisäpuolella. Vaihtelu virkistää, tässä osoitettiin, että seikkailu ja vaara eivät välttämättä piileskele kaukana. Myös uusia leiriläisiä esiteltiin paljon ja vahoista oppi uutta. Olinkin kaivannut tätä, sillä edellisissä sarjoissa lähes kaikki leirin ”sivuasukkaat” jäivät ontoiksi, pelkiksi nimiksi.

Muita huomioita? Ensinnäkin pidin kuinka kirja kuvasi seksuaalista suuntautumista. Apollo on biseksuaali, ja se näkyi tekstissä vahvasti. Iso kiitos Riordanille tästä, että uskalsi tuoda seksuaalivähemmistön esiin nuoremmalle yleisölle. Toiseksi, oli ihana huomata, että edelleen Riordan viihdyttää enkä kirjan kanssa kauan aikaa viettänyt ennen kuin se oli ohi. Kolmanneksi sarjan juoni tulee olemaan älyttömän mielenkiintoinen. Ja viimeisenä loppu! Pidin oikein paljon, seuraavaa kirjaa odotan kyllä innoissani.

Mikä oli ehkä parasta kirjassa, oli jokaisen luvun alussa oleva humoristtinen haiku. Esimerkiksi sivulla 138:

"Practice makes perfect

Ha ha ha, I don't thinks so

Ignore my sobbing"

--

As I was washing up from the shrapnel extraction, Harley shuffled over, fiddling with his beacon device. His eyes were puffy from crying.

"It's my fault," he muttered. "I got them lost. I... I'm sorry."

He was shaking. I realized the little boy was terrified of what I might do.

For the past two days, I yearned to cause fear in mortals again. My stomach had boiled with resentment and bitterness. I wanted someone to blame for my predicament, for the disappearances, for my own powerlessness to fix things.

Looking at Harley, my anger evaporated. I felt hollow, silly, ashamed of myself. Yes, me, Apollo... ashamed. Truly, it was an event so unprecedented, it should have ripped apart the cosmos.

"It's all right," I told him.

s. 180-181

--

Kirjan nimi: The Hidden Oracle

Kirjoittaja: Rick Riordan

Julkaisuvuosi: 2016

Kustantaja: Disney Hyperion

Sivumäärä: 361

Luettu loppuun: 21.5.2016

Mistä kirja: Adlibris

Arvosana: ✩✩✩✩½

Blue Lily, Lily Blue

Takakansi:

There is danger in dreaming. But there is even more danger in waking up.

Blue Sargent has found things. For the first time in her life, she has friends she can trust,  a group to which she can belong. The raven boys have taken her in as one of their own. Their problems have become hers, and her problems have become theirs.

The trick with found thins, though, is how easily they can be lost.

Friends can betray.

Mothers can disappear.

Visions can mislead.

Certainties can unravel.

--

Kolmas osa The Raven Cyclea takana. Viimeinen osa on vielä postin matkassa.

Aloitin lukemaan Blue Lily, Lily Bluea heti The Dream Thievesin jälkeen, mutta sitten tuli viikon tauko lomareissun vuoksi, jonne en viitsinyt puoliksi luettua kirjaa raahata, joten hieman piti  palautella tapahtumiamieleen tuossa välissä, sillä kirjaa ei tullut paljon pohdittua. Lisäksi tiesin osan tapahtumista jo etukäteen.

Aluksi kirjan nimi hämmensi. Mitä sillä tahdottiin viestiä? Tulisiko tämän niminen kirja usein poimittua luettavaksi? Lisäksi se ei rimmannut sarjan muiden osien nimien kanssa. Kirjaan perehtyessä kuitenkin nimi sopi kirjalle täydellisesti. Siinä on samalainen mystisyys ja estetiikka, joka huokuu myös kirjan kannesta.

Jos edellisessä kirjassa oltiin keskitytty enemmän Ronaniin ja hänen kykyihinsä, tämä kirja pureutui Blueen, Adamiin ja mystiseen taikametsään, Cabeswateriin. Pojat ja Blue jatkavat siitä mihin ovat jääneet: Glendower on löydettävä, eikä vain siksi, että Gansey haluaa, vaan siksi että Glendower voisi pelastaa Ganseyn hengen.

Sarjan myötä huomaa, että Stiefvater kehittyy kirjoittajana jatkuvasti. Vaikka Blue Lily, Lily Blue ei ollut yhtä hyvä kokonaisuutena kuin edelliset osat, teksti oli ehdottomasti parasta ja helpompaa seurata ja tutkia. Lisäksi tuntui, että tässä kirjassa oli eniten loistavaa huumoria. Varsinkin nyt, kun hahmot ovat tuttuja, moni asia oli hulvaton. Stiefvaterin huumorintaju kyllä puri täysin, hän myös uskaltaa käyttää mustaa huumoria.

Kirjaan koomisuutensa tuovat myös ehkä juuri sitä tarkoitusta tarjoavat sivuhahmot, professori Malory ja Jesse Dittley, joista jälkimmäinen puhui niin kovaan ääneen, että kaikki repliikit oli kirjoitettu caps lockilla. Välillä tuntui, että hahmo suorastaa huusi pään sisällä. Myös kirjan antagonisti, Colin Greenmantle ja hänen vaimonsa Piper olivat omalla tavallaan aika hulvattomia. Greenmantle, joka keräilee yliluonnillisia esineitä, tahtoo omakseen Greywarenin, mutta ei vielä ymmärrä, että kyseessä on henkilö (Ronan), ei esine.

Kirja tarjosi minulle paljon. Rakastan Stiefvaterin luomaa maailmaan, sen hienovaraista ja hieman karmivaa taikuutta ja sitä kuinka hahmot suhtautuvat siihen. Viimeistä osaa odottelen jo innolla, toivottavasti se ei petä odotuksia. Sen perusteella, mitä jo tiedän, näyttää ainakin hyvältä.

--

The phone went quiet. It was never enough, but it was something. Gansey opened his eyes.

Noah sat against the doorjamb of the kitchen-bathroom-laundry. When Gansey thought about it, he thought that possible he had been sitting there for a long time.

There was nothing inherently guilty about the moment except that Gansey burned with guilt and thrill and desire and the nebulous feeling of being truly known. It was on the inside of him, and the inside was all Noah ever really paid attention to.

The other boy wore a knowing expression.

"Don't tell the others," Gansey said.

"I'm dead," Noah replied. "Not stupid."

s. 170

--

Kirjan nimi: Blue Lily, Lily Blue

Kirjoittaja: Maggie Stiefvater

Julkaisuvuosi: 2014

Kustantaja: Scholastic

Sivumäärä: 391

Luettu loppuun: 17.5.2016

Mistä kirja: Adlibris

Arvosana: ✩✩✩✩

Cress

Takakansi:

Even in the future, there are damsels in distress...

Cress, having risked everything to warn Cinder of Queen Levana's evil plan, has a slight problem. She's been imprisoned on a satellite since childhood and has only ever had her netscreens as company. All that screen time has made Cress an excellent hacker. Unfortunately, she's just received orders from Levana to track down Cinder and her handsome accomplice.

When a daring rescue of Cress involving Cinder, Captain Thorne, Scarlet and Wolf goes awry, the group is separated. Cress finally has her freedom, but it comes at a high price. Meanwhile, Queen Levana will let nothing prevent her marriage to Emperor Kai. Cress, Scarlet, and Cinder may not have signed up to save the world, but they may be the only hope the world has.

--

Nappasin mukaani tämän uskomattoman koukuttavan sarjan kolmannen osan lomamatkalleni, ja imeydyin jo lentokoneessa tarinaan mukaan. Lukeminen sujui hujauksessa, onneksi myös muita kirjoja oli matkassa. Cress on tähän mennessä sarjan parhain kirja.

Aloitetaan sanomalla, että Tähkäpää on suosikkisatuna, ja siihenhän Cress perustuu. Rakastin jo muutaman vuoden takaista Disneyn Tähkäpää-elokuvaa, Kaksin karkuteilla (Tangled), ja Cress oli vielä parempi versio. Meyerillä on uskomaton taito sovittaa rakastetut sadut uudellen juuri sopivalla tavalla. Cress on Lunan asukki, shell, siis lunar, jolla ei ole mainpulointikykyä ja joka on immuuni sille. Tämän takia Cress on viety jo vauvana vanhemmiltaan, sillä kunigatar Levana ei hyväksy shellejä. Cress on viettänyt seitsemän vuotta vankina satelliitissa, aivan yksin, vakoillen elämään Maan pinnalla.

Cress on aivan ihana hahmo. Hänestä tuli nopeasti suosikkini. Cress on hyvin naiivi, mutta suloisella tavalla, ja hän kasvaa nopeasti kirjan aikana. Cress on täydellnen lisä kasvavaan hahmokaartiin. Iso plussa näissä kirjoissa menee muuten joka kirjan myötä esiteltävään uuteen päähenkilöön - puutumisen vaaraa ei ole. Scarletissa Carswell Thorne ei vielä täysin vakuuttanut minua, mutta Cressissä aloin pitää hänestä hurjasti. Thornen ja Cressin suhde oli valloittava. Pidän parivaljakoista, jotka ovat kovin erilaisia toisistaan. 

Kirjaa oli ihanan joutuisa lukea. Pääjuoni kulki Cressin tarinassa, mutta sitä sopivasti haljottiin muiden näkökulmin. Tapahtumat tulivat sopivaa tahtia, ja jokainen luku tarjosi jotain uutta, joten paikallaan polkemista ei tapahtunut. Pidin myös siitä, että vaikka matkaan tuli mutkia ja vastoinkäymisiä sattui, mikään ei silti mennyt täysin mönkään. Meyerin teksti on yhä edelleen herkullista lukea, vaikka tässä miljöö ja arkisten asioiden kuvailu jäivätkin toiminnan alle. 

Kirjan päättyessä sitä tuli kauhea ikävä. Näin käy aina välillä, kun oikein hyvän kirjan saa päätökseen. Cinder ja Scarlet olivat molemmat erinomaisia kirjoja, mutta tuntuu että vasta Cressissä päästiin kunnolla vauhtiin. Harmikseni Winter ei ollut päätynyt matkalle mukaan, ja odottelee yhä hyllyssä muiden lukemattomien joukossa. Odotukset ovat suuret, ehkä hieman liiankin. Winter hahmona jo esiteltiinkin Cressin sivuilla. Hän vaikutti todella mielenkiintoiselta.

--

Pressing her lips, Cress held her fingers in front of him. Waved them back and forth. There was no reaction.

"What happened?" he said. "The last thing I remember is trying to get under the bed."

"You hit your head on the bed frame, and I dragged you under here. And then we landed. A little rocky, but... that's all. You just hit your head."

"And that can cause blindness?"

"It might be some sort of brain trauma. Maybe it's only temporary. Maybe... maybe you're in shock?"

He settled his head on the floor. A heavy silence closed around them.

Cress chewed on her lip.

Finally, he spoke again, and his voice had taken on a determined edge. "We need to do something about this hair. Where did that knife go?"

s. 123

--

Kirjan nimi: Cress

Kirjoittaja: Marissa Meyer

Julkaisuvuosi: 2014

Kustantaja: Square Fish

Sivumäärä: 550

Luettu loppuun: 9.5.2016

Mistä kirja: Adlibris

Arvosana: ✩✩✩✩✩

The Dream Thieves

Takakansi:

If you could steal things from dreams, what would you take?

Ronan Lynch has secrets. Some he keeps from others. Some he keeps from himself.

One secret: Ronan can bring things out of his dreams.

And sometimes he's not the only one who wants those things.

Ronan is one of the raven boys - a group of friends, practically brothers, searching for a dead king named Glendower, who they thinks is hidden somewhere in the hills by their elite private school, Aglionby Academy. The path to Glendower has long lived as an undercurrent beneath town. But now, like Ronan's secrets, it is beginning to rise to the surface - changing everything in its wake.

--

The Rave Cyclen toinen osa ei todellakaan jättänyt kylmäksi. Tässä päästiin jo ensimmäinen osan pintaraapaisua syvemmälle, mukaan seikkailuun. Hahmot olivat jo entuudestaan tuttuja ja nyt heistä opittiin yhä lisää. Enkä edelleenkään osaa valita suosikkiani.

Maggie Stiefvater tuntee hahmonsa. Sen näkee selvästi, kuinka tarkasti hahmot on rakennettu ja toteutettu. Hahmot eivät jää vain tyhjiksi kuoriksi, nimiksi paperilla. Niiden takana on ehkä vuosienkin kehitys ja tuttavuus. Stiefvater on niin taitava hahmojenkäsittelyssään, että hän saa tylsiltäkin vaikuttavat hahmot kiinnostamaan lukijaa suunnattomasti.

Hän saa jopa toimimaan kerronan monen hahmon silmin. Kirja ei tunnu pirstaleiselta, vaan tuntuu soljuvan eteenpäin Stiefvaterin taitavan kerrontatyylin ansiosta. Hän käyttää ilmiömäisesti symboliikkaa, metaforia, maalailee sanoillaan. Hänen tekstinsä on kaunista, mutta hän ei kaunistele asioita. Kirjassa on siis myös säröjä. Pidän myös siitä, että romantiikka ei ole se pääasia vaikka onkin vahvasti läsnä. Kirjassa keskitytään enemmän hahmojen sisäisiin kamppailuihin, suhteisiin itsensä kanssa.

Tunnelma kirjassa oli ihana, tällaiset yhden ystäväporukan seikkailu/quest kirjat ovat aina lähellä sydäntä. Jokainen hahmo myös kasvaa kirjassa, oppii itsestään ja muista uutta, ja samalla myös opettaa lukijaa. Yliluonnolliset elementit ovat ihanan utuisia ja omaperäisiä - mutta eivät silti vieraita. Ronanin unimaailma on kuvattu upeasti, ja kirja käy läpi myös univarkauden negatiivisia puolia. Kirjassa on siis hieman kauhua painajaisten seuratessa Ronania todellisuuteen niin että pelko tuntuu hiipivän myös omiin luihin. Univarkaudessa on jotain todella vangitsevaa ja karmivaa - myös ihmisiä voi tuoda unista.

Kiva lisämauste kirjassa oli sivujuoni, Mr. Gray, 'hitman' jonka tehtävänä on löytää 'Greywaren', jolla tarkoitetaan tätä unista tuojaa. Hän ei kuitenkaan alussa tiedä, että kyseessä on henkilö, ei esine. Mr. Gray oli kutkuttavan salaperäinen hahmo ja pidin kuinka hänen tarinansa kietoutui lopulta yhteen varsinaisen kanssa. Juuri sopivalla tavalla 'harmaa' hahmo!

Seuraavat The Raven Cycle -sarja osat odottelevatkin jo parhaillaan. Kannattaa ehdottomasti tutustua tähän sarjaan, jos englanniksi malttaa lukea ja on kiinnostunut modernista ja hieman omaperäisemmästä fantasiasta.

--

Ronan allowed the weight of his blue-eyed gaze to rest heavily on Gansey, making him understand that he wasn't getting another answer. His father had told him to never tell. And so he had never told.

Gansey felt the entire year reshaping itself in his head. Every night he'd been terrified for Ronan's well-being. All of the time Ronan had said, It's not like that. At once he was incensed Ronan would have allowed him such continuous fear and relieved that Ronan was not such a foreign creature after all. It was easier for Gansey to wrap his head around a Ronan who made dreams real than a Ronan who wanted to die.

s. 135

--

Kirjan nimi: The Dream Thieves

Kirjoittaja: Maggie Stiefvater

Julkaisuvuosi: 2013

Kustantaja: Scholastic

Sivumäärä: 437

Luettu loppuun: 4.5.2016

Mistä kirja: Adlibris

Arvosana: ✩✩✩✩½

Lumoava kaaos

Takakansi:

Tämä kesä muuttaa sekä loihtijoiden että kuolevaisten maailman.

Juuri kun Ethan kuvitteli tottuneensa kummallisuuksiin, hän joutuu kohtaamaan mahdottoman. Gatlinin pikkukaupunki on kaaoksen kourissa: heinäsirkkaparvia, sietämättömiä helleaaltoja ja yliluonnollisia myrskyjä seuraa toisensa perään. Ihmiset alkavat odottaa maailmanloppua, eikä Lenan loihtijasuvun voimat ole enää haltijoidensa vallassa.

Niin pelottavaa kuin kaaos onkin, Ethan painii myös omien painajaistensa keskellä - painajaisten, jotka seuraavat häntä jo unen ulkopuolelle. Hän alkaa unohtaa asioita ja nimiä, jopa tärkeimpiä muistojaan, eikä ole ketään, jolta pyytää apua.

Loihtijatyttö Lenan ja kuolevaisen Ethanin rakkaudelle ei ole kirjoitettu onnellista loppua...

--

Tässäpä sitä ollaan kolmannen osan parissa. Lumoava kaaos jatkaa samaa tarinaa, samalla tyylillä. Voin heti alkuun sanoa, että pidin tästä kirjasta enemmän kuin edellisestä. Ehkä sen takia, että miljöö oli jälleen Gatlinin kaupunki ja Lena ja Ethan olivat yhdessä, eikä heidän välillään ollut turhaa draamaa.

Tämä sarja kuitenkin tuntuu niin lässähtäneeltä. Ontuvalta. Olen yrittänyt jo pitkään löytää sitä suurinta vikaa, mutta mitään ei tunnu löytyvän. Minulla on usein tämä ongelma, eikä siinä ole mitään vikaan jos jokin vain ei iske ilman suurempaa syytä. Jos edellisessä kirjassa hermostutti Lena, niin tässä kirjassa oli Ethanin vuoro. Inhoan sellaista 'hahmo ei ole oma itsensä' -juonikaarta, vaikka tosin Ethanin kohdalla se ei ollut nyt yhtä paha kuin Lenan edellisessä osassa.

Hahmojen kohdalla minulla alkoi olla ristiriitaisia tunteita. Hahmoissa on potentiaalia, ja pidän niistä monista, mutta jotenkin alkoi tuntua että kirjailijat menettivät heistä hallinnan, eivät osanneet enää kirjoittaa heitä yhtenäisesti ja kiinnostavasti. Eniten tämä näkyi Linkin ja Ridleyn kohdalla, sekä hieman myös Amman. Liv oli myös kirjoitettu aika haparoivasti, ja minua ärsytti Ethanin haikailu häntä kohtaan. Joitakin hahmoja tunnuttiin unohtaneen hetkeksi, ja heidät kaivettiin sitten esiin juuri kätevällä hetkellä. Minne Ridley hävisi? Kirjan parhaimmistoa oli tällä kertaa Lena, sekä hänen enonsa Macon.

Iso plussa täytyy antaa Sarafinen taustatarinasta, joka toteutettiin flashbackein. Ennen minua oli ärsyttänyt tässä sarjassa joidenkin hahmojen stereotyyppisyys ja yksiulotteisuus, erityisesti 'pahisten' kohdalla, mutta nyt Sarafinen hahmo kypsyi. Tykkäsin myös kirjan rauhallisesta etenemistavasta ja edelleekiin myös tunnelmasta. Näitä teoksia on kuitenkin tullut luettua nyt sen verran takellellen, että mietin vielä viimeisen osan lukemista.

Pidän tätä edelleenkin eriskummallisena sarjana sen piileskelevän suosion vuoksi. Huomasin myös, kuinka hankala näkökulmahahmo Ethan on. Ote hänestä tuntuu jatkuvasti lipsuvan, ja hänessä on paljon rasittavia piirteitä. Myös rakkaustarina tuntui kamalan nykivältä. Mutta pidän siitä, että tämän sarjan kohdalla tyttö on se 'mystinen ja yliluonnollinen' ja poika 'tavallinen kuolevainen'. 

Lumoava kaaos käväisi jo melkein kolmen tähden arvosanassa. Melkein, mutta ehkei sitten kuitenkaan.

--

Amma mutisi itsekseen ja vaihtoi korttien järjestystä kerran toisensa jälkeen. "Minä en näe mitään. On pakko olla jokin keino. Aina on jokin keino. Pitää vain jatkaa etsimistä."

Tartuin hellästi hänen olkapäihinsä. "Amma. Laske kortit alas. Puhu minulle."

Hän nosti ylös yhden kortin. Siinä oli kuva siipipuolisesta varpusesta. "Unohdettu tulevaisuus. Arvaa, miksi näitä kortteja sanotaan? Kohtalon korteiksi. Ne kertovat nimittäin enemmän kuin tulevaisuuden. Ne kertovat kohtalon. Ymmärrätkö sinä eron?" Pudistin päätäni. En uskaltanut sanoa mitään. Amman mieli oli järkkynyt. "Tulevaisuus voi muuttua."

s. 348

--

Kirjan nimi: Lumoava kaaos (alkuperäinen Beautiful Chaos)

Kirjoittaja: Kami Garcia, Margaret Stohl (kääntäjä Aila Herronen)

Julkaisuvuosi: 2011

Kustantaja: WSOY

Sivumäärä: 480

Luettu loppuun: 30.4.2016

Mistä kirja: kirpputori

Arvosana: ✩✩½