tiistai 26. huhtikuuta 2016

Teemestarin kirja



Takakansi:

Maailmasta on loppumassa vesi.

Suunnattoman katastrofin - ehkä ilmastonmuutoksen, ehkä jonkin muun - läpikäynyt ihmiskunta sinnittelee veden vähyyden ja sen säännöstelyä hallitsevan diktatuurivallan alla.

Noria on teemestarien sukua, ja pian on hänen vuoronsa ottaa vastaan täysivaltaisen teemestarin arvo - ja edeltäjiensä tarkkaan varjelema salaisuus. Aikana, jona veden kätkeminen on rikoksista pahin, sotilasvallan katse kiinnittyy väistämättä teemestarin taloon.

--

Teemestarin kirja on vaihteeksi suomalaista dystopiaa. Olen lukenut pitkään englanniksi, tai sitten käännöskirjoja, ja ihan alun perin suomeksi kirjoitettu kirja pistää heti joukosta. Teksti on raikasta, soljuvaa, paljon luonnollisempaa kuin käännösversioissa. Ehkä juuri tämän takia monet suosivat alkuperäisiä kieliversioita.

Teemestarin tarinaan on helppo sujahtaa mukaan. Itärannalla on kerronnan lahja, ja tarina soljuu luontevasti. Tällä kertaa eletään dystopiamaailmassa, jossa juomavesi uhkaa loppua ja sitä säännöstellään ankarasti. Kirjan päähenkilö Noria kuuluu teemestarin sukuun – vuosien ajan hänen perheensä on toimittanut teeseremonioita sekä pitänyt huolen salaisuudesta, tunturin vesilähteestä. Kirja on kerrottu minäkertojalla, joka ei kuulu suosikkikerrontatapohini. Monet tuntevat että juuri minäkertoja päästää heidät hahmon lähelle, mutta mielestäni se päinvastoin etäännyttää hahmosta. Siksipä tuntui, että en saanut Noriasta kaikkea irti, vaikka pidinkin hänestä hahmona. Hän oli realistinen hahmo, sillä hänellä oli epävarmuuksia, tiedonjanoa ja hän teki myös virheitä.

Kirjassa vahvana nousi esille Norian ja Sanjan ystävyyssuhde, joka saattoi olla ainakin Norian puolelta jotain syvempääkin, jos niin tahtoi tulkita. Pidän kirjoista, joissa on vahvoja ystävyyssiteitä, sillä ystävyyssuhde voi olla paljon monisyisempi kuin romanttinen. Kirjojen parhaat romanssitkin alkavat ystävistä. Kirja on ovelasti kirjoitettu, tuntui että lukija yritettiin saada koko ajan epäilemään Sanjaa, mutta asia ei ollutkaan niin.

Mitään kaavamaisuutta kirjassa ei ollut. Dystopiaa oli lähestytty ihan omalla tavallaan, mikä on nykyään harvinaista, onhan dystopia trendi. En ole lukenut tarpeeksi suomalaisia dystopioita verratakseni Teemestarin kirjaa kotimaisiin kumppaneihinsa, mutta kyllä tässä oli uniikki vivahde. Ei ole ihme, että kirjaa on viety myös maailmalle.

Teemestarin kirja oli todella raikas, tasainen ja huolellisesti rakennettu kirja. Tuli jano tätä lukiessa, kun puhuttiin koko ajan teestä ja vedestä. Teeseremonia oli mielenkiintoisesti kuvattu perinne, toi kirjaan itämaisen vivahteen, vaikka tapahtumapaikka oli selkeästi tulevaisuuden Suomi, ainakin maantieteellisesti. Olin myös tyytyväinen kirjan loppuun, sillä se ei ollut ennalta-arvattava. Tuntui, että kirja jaksettiin kirjoittaa loppuun saakka. Kirja oli miellyttävä lukukokemus, sen tunnelma ihana, mutta koukkuun en jäänyt. 

--

"Haluaisin kaivautua muovihaudan pohjaan asti. Ehkä silloin ymmärtäisin entismaailmaa ja ihmisiä, jotka heittivät tämän kaiken pois."

"Ajattelet heitä liikaa", Sanja sanoi.

"Sinäkin ajattelet heitä", vastasin. "Et kävisi täällä muuten."

"En minä heitä ajattele", Sanja sanoi. "Vain heidän laitteitaan, sitä mitä he osasivat ja sitä minkä he jättivät meille." Hän vaikeni ja laski kätensä käsivarrelleni. Tunsin hihan kankaan läpi hänen sormiensa lämpimät ääriviivat ja niitä ympäröivän auringon, kaksi erilaista kuumuutta vierekkäin. "Ei maksa vaivaa ajatella heitä, Noria. Eivät hekänn ajatelleet meitä."

s. 34-35

--

Kirjan nimi: Teemestarin kirja
Kirjoittaja: Emmi Itäranta
Julkaisuvuosi: 2012
Kustantaja: Teos
Sivumäärä: 330

Luettu loppuun: 24.4.2016
Mistä kirja: Suomalainen kirjakauppa

Arvosana: ½


tiistai 19. huhtikuuta 2016

Kapinallinen


Takakansi:

Tris on selvinnyt perhettään kohdanneesta raa'asta hyökkäyksestä, mutta maksanut selviytymisestään kovan hinnan. Sodan uhka on käsin kosketeltavissa eri osastojen välillä.

Mitä tulevaisuus tuo tullessaan? Kuuluuko siihen Neljä ja heidän tempoileva rakkaustarinansa? Sitä Tris ei tiedä. Selvää on, että sodassa ja rakkaudessa on aina valittava puolensa.

--

Edellinen alennuskirja, Sininen herttuatar, ei onneksi osoittautunut pettymykseksi. Sen sijaan Kapinallinen teki sen. Trilogian edellinen osa, Outolintu, oli ihan hyvä kirja. Siinä oli kaikki potentiaali, ja se oli hyvä toimiva kokonaisuus, vaikka en lopusta pitänytkään. Olisi pitänyt sen perusteella arvata, mitä tästä kirjasta tulee tulemaan...

Kapinallinen lässähti kuin ilmapallo. Se alkoi melko lupaavasti, kaikki eteni sopivaa tahtia, mutta sitten koko kirjaan turtui. Siitä ei saanut mitään irti. Tapahtumat oli kuvattu kauhean kökösti, maailmanrakennus oli huonoa. Ei yhtä huonoa, kuin Maze Runnerissa, mutta läheltä alkoi liipata. Seerumien ja simulaatioiden käytti oli naurettavaa ja jo science fiction -tasolla epäuskottavaa. Tai ainakin epäuskottavan oloista. 

Hahmot - tylsiä. Tris ja Tobias eivät tuntuneet samoilta kuin ensimmäisessä kirjassa. Toki he molemmat olivat läpikäyneet muutoksia elämässään, mutta jotenkin hukkasin heidät. Joistakin hahmoista pidin, heitä olivat Christina ja kirjan alkupuolella esiintynyt Vaatimaton, Susan. Pidin myös Calebin yllättävyydestä, Jeanine Matthewsista, vaikka kirjailija ei hyödyntänyt häntä täysin sekä Peteristä, sillä hän muodostui omalla tavallaan todella harmaaksi hahmoksi. Muut hahmot olivat niin sieluttomia, että teki mieli kiristellä hampaita. Siksi hahmojen kuollessa ei tuntenut mitään. Kirjailija ei muutenkaan osannut kirjoittaa hahmojen kuolemia, vaan käytti niitä shokkikeinoina. Tuntui, että hahmon pointti oli vain se, että hän kuolee...

Kirja tuntui jo valmiiksi loppuunkulutetulta. Tusianadystopiaa, en ymmärrä miksi tämä on niin suosittu. Perinteinen väliosa, kirjassa ei ole mitään erityistä, se vaan lamaannuttaa lukija. Tällaista kapinasähellystä on luettu ennenkin. Paras dystopiasarja mitä olen lukenut, on ollut Ally Condien Tarkoitettu. Muuten sanoisin Nälkäpeli, mutta viimeinen osa ei miellyttänyt minua. En pitänyt siitä, kuinka Trisin ja Tobiasin välille yritettiin luoda väkisin jännitettä. Heidän kemiansa tuntuivat muutenkin hiipuneen. Tris ärsytti minua. Hän oli kamalan lapsellinen ja hänen käytöksensä oli paikoin typerää.

Kirja muutenkin tuntui kauhean ohuelta? Hahmojen nimet eivät tuntuneet oikeilta, miljöötä oli vaikea hahmottaa ja kerronta tuntui ontuvan. Positiivista kirjassa oli ehkä geneerinen viihteellisyys, ja dystopia kiehtoo aina. Kirja myös valotti jonkin verran eri osastoja ja näytti, mitä osattomat puuhasivat. SPOILER en kyllä pitänyt siitä, että Tobiasin äiti olikin hengissä ja johti osattomia, ja kuinka nopeasti Tobias antoi hänelle anteeksi. Se vain ei toiminut näin omasta mielestäni. Mutta makuasia.

Tämän sarjan lukeminen taisi jäädä tähän. Kiinnostaa kyllä tulevat tapahtumat, että kyllä tässä jokin vielä kiehtoi, mutta taidan tyytyä leffaversioon, vaikka ainakin tuo ensimmäinen leffa toi esiin vain Outolinnun pelkän rangan. Tai sitten luen juonitiivistelmän netistä, heh.

--

"Uskaliaat pitävät hiuksensa vapaina, eikö niin?" hän kysyy.

"Joskus", minä vastaan. "Osaatko tehdä letin?"

Hänen notkeat sormensa punovat letin joka kutittaa selkääni. Tuijotan tiukasti kasvojani peilissä kunnes hän saa työnsä tehtyä. Kiitän häntä, ja hän lähtee huoneesta pieni hymy huulillaan ja sulkee oven. 

Tuijotan edelleen peiliin, mutta en enää näe itseäni. Voin vieläkin tuntea niskassani Susanin sormien kosketuksen joka muistuttaa kovasti äidin kosketusta viimeisenä yhteisenä aamunamme. 

s. 17

--


Kirjan nimi: Kapinallinen (alkuperäinen Insurgent)
Kirjoittaja: Veronica Roth (kääntäjä Outi Järvinen)
Julkaisuvuosi: 2013
Kustantaja: Otava
Sivumäärä: 381

Luettu loppuun: 17.4.2016
Mistä kirja: Suomalainen kirjakauppa

Arvosana: ½

torstai 14. huhtikuuta 2016

Sininen herttuatar


Takakansi:

Ranska 1430. Kuvankaunis nuori Jacquetta on lähetetty Luxemburgiin isotätinsä lady Jehannen oppiin. Vierailun aikana hän ystävystyy linnan vankityrmässä viruvan Jeanne d’Arcin kanssa. Vasta kun tämä poltetaan roviolla, Jacquetta murtuu täysin ja ymmärtää, kuinka paljon yhteistä heillä olikaan.

Jacquetta palaa kotiin, ja hänet naitetaan Bedfordin herttualle. Hänestä tulee vaikutusvaltainen ja rikas herttuatar, mutta selviää että herttua ei suinkaan nainut häntä kauneuden tai älyn tähden. Ja silloin kohtalo puuttuu peliin.

--

Pidän historiallisista romaaneista, ja eritoten minua kiinnostaa Englannin kuningassuku ja heidän koukeronsa. Aikaisemmin tänä vuonna luin Conn Igguldenin Myrskylinnun, joka myös kartoittaa samaa aikakautta ja kattaa samoja tapahtumia, tosin eri painolla. Jacquettan tarina ulottuu laajemmalle aikavälille. Myrskylinnusta en niin pitänyt, mutta Sininen herttuatar tempasi yllättäen mukaansa Jacquettan elämään. Pidin Gregoryn lähestymistavasta yhtenäisellä naisnäkökulmana ja tekstin rikkaudesta, kun taas Iggulden kirjoitti pirstaleisesti ja puuduttavasti.

Gregory oli onnistunut luomaan Jacquettasta pidettävän äänen tarinaansa. Historialliset romaanit ovat varmasti vaikeimmasta päästä kirjoittaa, mutta Gregory kirjoittaa uskottavasti. Pidänkin historiallisista romaaneista erityisesti sen takia kuinka ne opettavat tosiasioista, vaikka sisältävätkin paljon tulkintaa ja fiktiota. Sininen herttuatar kattoi tapahtumia yli kolmenkymmenen vuoden ajalta, joten aikamoinen oppitunti tämäkin oli.

Kirjassa yksi keskeisimmistä teemoista oli noituus, sekä naisen asema. Se, kuinka helposti voimakkaaksi noussutta naista saattoi syyttää noituudesta. Kirja esittelee Jacquettalle yliluonnollisia kykyjä, sillä hän pystyy näkemään vilauksia tulevasta ja kuulee jumalataresiäitinsä laulun, kun kuolema lähestyy hänen perhettään. Yliluonnolliset elementit toivat tarinaan tietysti oman mausteensa, mutta söivät hieman uskottavuutta. Lisäksi Jacquetta tykkäsi puuhastella yrttien, amulettien ja pelikorttien kanssa, vaikka olikin varovainen, sillä kiinnijääminen olisi ollut kohtalokasta. Jacquetta oli hienovaraisella tavalla ovela, ja ehdottomasti kunnianhimoinen, näkihän sen siinä kuinka hän vaihtoi puolta ja hylkäsi ystävänsä kuningattaren. Samalla Jacquetta osasi olla myös lempeä ja pehmoinen, sekä ymmärtäväinen.

Kuningatar Margareeta oli toinen naishahmo, joka oli vahvasti esillä. Pidinkin Gregoryn Margareetasta enemmän kuin Igguldenin, sillä Igguldenin hahmokehitys hieman ontui. Margareeta oli suorastaan pelkkää pippuria! Aivan riemastuttava hahmo, joka ei keinoja karttanut (*sydänsilmät*). Jacquettan ja Margareetan ystävyys oli kirjan parhaita anteja, harmi vain että se päättyi ikävästi. Toinen Jacquettan tärkeä ihmissuhde oli hänen toinen aviomiehensä Richard Woodville. Heillä oli oikein perinteinen kielletty romanssi, ja kirjailija oli kirjoittanut heidän rakkautensa syväksi ja uupumattomaksi. Lapsiakin syntyi yhteensä neljätoista.

Sen jälkeen kun kuningatar Margareeta esiteltiin kirjassa, kirja hieman väsähti. Tuntui että siinä kuljettiin samaa pyörää – Jacquetta kulkee Hovin ja lapsivuoteen välillä, kuningatar on tuohduksissaan milloin mistäkin, ja kuningas ei saa mitään aikaiseksi, Jacquetta kaipaa Richardia ja niin edelleen. Aivan lopussa tietenkin kohottiin loppuhuipentumaan, mutta kirjan ensimmäinen kolmannes oli sen parasta antia. Olin odottanut myös, että kirjassa olisi enemmän Jeanne d’Arcista, mutta häntä käytettiinkin vain kirjan alussa Jacquetta ’heräämisen’ laukaisevana tekijänä. Lisäksi myöhemmin elämässään Jacquetta tuntui unohtaneen Jeannen tyystin, hänen mainittiin myöhemmin vain muutaman kerran.

Vielä yksi asia, mikä kirjassa oli varsin herkullista, oli ennakointi. Tulevista tapahtumista jonkin verran selvillä oleva lukija huomaa Jacquettan ennustuksissa tutuilta kuulostavia piirteitä, tai sitten Jacquetta ihan huomaamattaan viittaa ajatuksissaan tulevaa. Sininen herttuatar on kolmas osa Philippa Gregoryn Ruusujen sota –sarjaa, jonka jokaisessa osassa on taas yksi historian unohtama nainen äänessä. Jälkisanoissaan kirjailija valottaa hieman todellista Jacquettaa, josta sain mielestäni vielä häikäilemättömämmän kuvan. Sääli että patriarkaalinen maailma unohtaa juuri Jacquettan kaltaisivat naisvaikuttajat, mutta onneksi tämä kirja tarjosi tilaisuuden tutustua häneen. Kirjan edelliset osat sijoittuvat jälkeen Sinisen herttuattaren, joten siksi tutustuin Jacquettaan ensin. Aion aivan varmasti lukea lisää tätä sarjaa.

--

Puren hammasta ja huomaan, että täti on tarttunut tiukasti käteeni. ”Älä vain pyörry”, hän suhisee. ”Sinun täytyy pysyä pystyssä.” Seisomme käsikkäin ilmeettömin kasvoin, niin kuin emme olisikaan keskellä painajaista, joka kertoo minulle kuin tulikirjaimin kirjoitettuna millainen loppua tyttöä odottaa, jos hän uhmaa miesten sääntöjä ja luulee että voi itse määrätä kohtalonsa. En ole täällä vain todistamassa, mitä kerettiläiselle tapahtuu. Olen todistamassa, mitä tapahtuu naiselle, joka luulee tietävänsä enemmän kuin miehet.

Vilkaisen rovion savuharson läpi linnanikkunaan, joka kuuluu meille, ja näen Elizabethin katselevan aukiolla. Hän huomaa minut, ja kauhusta tyhjät katseemme kohtaavat. Hitaasti hän ojentaa kätensä ja tekee merkin, jonka Jeanne meille näytti vallihaudan äärellä kuumassa auringonpaisteessa. Elizabeth piirtää etusormellaan ilmaan ympyrän, kohtalonpyörän, joka voi nostaa naisen niin korkealle, että hän komentaa kuningasta, tai langettaa hänet näin alas: häpeälliseen ja tuskalliseen kuolemaan.

s. 50

--

Kirjan nimi: Sininen herttuatar (alkuperäinen The Lady of the Rivers)
Kirjoittaja: Philippa Gregory (kääntäjä Natasha Vilokkinen)
Julkaisuvuosi: 2011
Kustantaja: Bazar
Sivumäärä: 554

Luettu loppuun: 10.4.2016
Mistä kirja: Suomalainen kirjakauppa

Arvosana: ✩½

tiistai 5. huhtikuuta 2016

Lumoava pimeys



Takakansi:

Aluksi suru tuntuu yhdistävän äitinsä menettäneen Ethan Waten ja Macon-enoaan kaipaavan Lena Duchannesin muun maailman pikkumaisuuksia vastaan. Lena oli joka tapauksessa Ethanin unelmien tyttö, jota ilman hän ei edes osaa kuvitella elävänsä. Pian enonsa hautajaisten jälkeen Lena kuitenkin alkaa yllättäen käyttäytyä oudosti ja vetäytyä Ethanin rakkauden ulottuvilta.

Samaan aikaan omituiset näyt piinaavat Ethania, joka ajautuu yhä syvemmälle kotikaupunkinsa Gatlinin menneisyydestä kumpuaviin salaperäisyyksiin. Veistä haavassa kääntelee myös enkelikasvoinen harrikkakundi John, jonka seuraa Lena ei näytä kohta enää haluavankaan vastustaa.

Kun Lena katoaa, häntä epätoivoisesti etsivä Ethan saa vastaansa verenhimoisten inkubusten armeijan. Mutta olisiko tavallisen kuolevaisen pojan ja yliluonnollisuuksiin yltävän loihtijatytön rakkaustarina sittenkään edes ollut mahdollinen?

--

Kirjasarjan ykkösosasta tehtiin leffa pari vuotta takaperin, jonka kävin katsomassa itseasiassa ennen kirjan lukemista. Pidin kirjasta Lumoava kirous itse asiassa todella paljon, ottaen tosiaan huomioon, että leffa tuli nähtyä ensin ja tiesin jo tapahtumat. Muistan kirjassa lumonneen eritoten sen tunnelma, mutta ihmettelen kuitenkin kirjasarjan suosiota, sillä en ole nähnyt tästä koskaan mitään hehkutusta - missään. Ilman tuota leffaa en tietäisi tästä mitään.

Jos en ykkösosasta niin aikoinaan olisi pitänyt, tämä kakkososa olisi saattanut jäädä lukematta, varsinkin kun aikaa välissä on kulunut melko paljon ja tapahtumat ovat hieman hämärän peitossa, vaikka leffan visuaalisuus muistamisessa auttoikin. Sarjan kakkos- ja kolmososat löytyivät tässä hiljattain kirpputorilta, joten päätin tehdä heräteostoksen.

Ensimmäisenä kirjaa aloittaessani ajattelin, että luen tätä väärään vuodenaikaan. Tämähän on ilmiselvä kesäkirja, ei kevään. Joistakin kirjoista vain tulee tällaisia tuntemuksia, ihan ilman syytäkin. Tunnelma oli jotakuinkin kohdallaan, mutta kirja ei imaissut mukaansa, ja huomasin pian harmikseni, ettei tämä ollut olllenkaan enää niin lumoavaa luettavaa. 

Kirja on kerrottu minäkertojana Ethanin näkökulmasta, mikä on rajallista, mutta virkistävää, sillä nykyään kirjoihin tupataan tunkea vaikka ketä kertojiksi. Ainoastaan epilogi oli Lenan serkun Ridleyn näkökulmasta. Ethan on tuikitavallinen poika - paitsi että hänen äitinsä on kuollut, hän elää näkijän kanssa, hän saa itsekin kummallisia näkyjä ja hänen tyttöystävänsä on voimakas loihtija... Ethan on ihan mukava hahmo, mutta hieman lattea niinkuin päähenkilöillä on joskus tapana. Kyllä sympatiat ovat hänen puolellaan, eikä hän raivostuta, mutta ei myöskään herätä muunlaisia reaktioita. 

Lena puolestaan... sanotaanko että en pitänyt siitä millaiselle polulle hänen kohdalla tässä kirjassa oltiin lähdetty. Sellainen vetäytyminen ja salailu ja angsti vain raivostutti minua ja tuntuu että vastaavasta on luettu aivan liian monessa ya-romanssikirjassa. Lisäksi tässäkin oli kolmiodramaa, itseasiassa oikein neliödramaa. Tuntui että kirjanpitäjäopiskelija Liv oltiin esitelty kirjaan vain suhdesekoilujen vuoksi, paikka myöhemmin hän kyllä sai kunnollisemman roolin. Silti, Liv ei oikein napannut, hän oli ärsyttävä enkä pitänyt siitä kuinka Ethan vertasi häntä jatkuvasti Lenaan. Jos Lena on Ethanin unelmien tyttö, miksi pitää haikailla Livin perään? Pidin kyllä joistakin hahmoista, mainittakoon Link, Ridley ja Amma. Siitä mistä en myöskään pitänyt, oli Ethanin ja Lenan 'parempi kuin muut -asenne' koulun stereotyyppisiä primadonnia kohtaan. Eikö voisi keksiä jo jotain uutta, ja luoda hahmoille ulottuvuuksia?

Juoni sentään kirjassa kulki jotenkin sujuvasti, ja juuri sopivaan tahtiin, vaikka loppuasetelma muistutti liikaa ensimmäisen kirjan vastaavaa. Loihtijoiden maailma on oikein kiehtova, ja huomasi että kirjailijat olivat panneet siihen vaivaa ja ajatusta eikä häiritseviä porsaanreikiä, joita huomaa jopa paljon suosituimpien kirjailijoiden sarjoissa (esim. J. K. Rowling) alinomaa, jäänyt. Vaikka hieman kyllä häiritsi inkubusten vampyyrimäisyys - really? Lisäksi en pitänyt jälleen eräästä stereotypiasta - pahiksista, jotka olivat a) Lenalle sukua, b) yksiuloitteisia ja c) muuten vain stereotyyppisiä. Alkaa pistäkö pahiksia 'nauramaan kimakasti/pahaenteisesti/maanisesti', tulee vain myötähäpeän tunteita ja hahmolta menee täysin uskottavuus...

Tämä sarja taitaa taas olla niitä, joista on kasvanut ulos. Näin kirjassa kaiken, josta pidin, mutta en loppujen lopuksi niinkään pitänyt kirjasta. Koska kolmososa tuli ostettua, luen nyt vielä ainakin sen. Itseasiassa pidin miten asiat selvisivät tämän kirjan lopussa, varsinkin parista juonenkäänteestä. Toivon hartaasti että kolmanteen osaa on keksitty jotain omaperäisempää, hahmot kehittyvät eikä sama rumba jatku - ja että pahikset saavat ulottuvuuksia, ja stereotypiat jätetään vähemmälle. Ja John Breedistä haluan tietää lisää, hahmo jäi niin sivuun vaikka hänet jo takakannessa mainittiinkiin.

--

Kumarruin nostamaan korun, ja käteni tärisivät holtittomasti. En ollut kertaakaan nähnyt Lenaa ilman tuota kaulakorua. En koskaan. Hopeinen nappi kiilteli hiekan läpi, klemmaritähti oli juuttunut silmukkaan, johon Leno oli sitonut punaisen narunpätkän. Nämä eivät olleet pelkästään Lenan muistoja. Ne olivat meidän yhteisiä muistojamme; muistoja kaikesta siitä, mitä olimme yhdessä tehneet. Todisteita jokaisesta onnellisesta hetkestä Lenan elämässä. Paiskattuna syrjään niin kuin kaikki rikkonaisten simpukankuorien palaset ja sotkuiset levät, jotka olivat huuhtoutuneet rannalle.

Tämä oli jonkinlainen merkki, eikä se luvannut hyvää.

s. 392

--

Kirjan nimi: Lumoava pimeys (alkuperäinen Beautiful Darkness)
Kirjoittaja: Kami Garcia, Margaret Stohl (kääntäjä Aila Herronen)
Julkaisuvuosi: 2010
Kustantaja: WSOY
Sivumäärä: 469

Luettu loppuun: 3.4.2016
Mistä kirja: kirpputori

Arvosana: ✩½