Outolintu

Takakansi:

Trisin on tehtävä koko loppuelämää koskeva päätöksensä jo 16-vuotiaana. Hylätäkö perhe ja tuttu, vaatimattomien yhteisö ja seurata sydäntään tuntemattomaan? Ensin on tiedettävä, ketkä ovat todellisia ystäviä. Ja mahtuuko rakkaus uuteen elämään lainkaan.

--

Saavuin ehkä hieman jälkijunassa tämän sarjan pariin, tämähän oli suosittu noin pari vuotta sitten kun leffakin ilmestyi, mutta kirjaa ei ollut ikinä kirjaston hyllyssä, paitsi nyt.

Outolintu on tietääkseni yksi suosituimmista ya-dystopioista, jotka ovat olleet (hiipuva) trendi jo jonkin aikaa. Outolinnussa ihmiset on jaoteltu viiteen osastoon luonteenpiirteiden mukaan, jotta rauha vallitsisi. 16-vuotiaana jokainen nuori suorittaa testin, jossa he saavat tietää osaston jonne sovletuisivat. Sen jälkeen heidän on päätettävä, minkä osaston valitsevat. Tris (Beatrice) on syntynyt Vaatimattomiin, tylsään harmaaseen massaan, jolle tärkeintä on epäitsekkyys. Tris on kokenut itsensä aina itsekkääksi, mikä saa hänet epäilemään kuuluvuuttaan vaatimattomiin. Testistä Tris saa kuitenkin oudon vastauksen. Hänessä on sekä Vaatimattoman, Uskaliaan ja Terävän ominaisuuksia. Näitä henkilöitä kutsutaan divergenteiksi, mutta Trisin on pidettävä se salaisuutena, sillä divergenttejä ei hyväksytä. Valintaseremoniassa Tris valitsee uudeksi osastokseen Uskaliaan, joutuen eroon perheestään täysin vieraaseen paikkaan, vieraille tavoille.

Hieman kankean alun jälkeen kirja lähti rullaamaan. Outolintu noudatta tyypillistä ya-dystopian kaavaa: nuori tyttöpäähenkilö on siirtymässä elämäänsä muuttavaan vaiheeseen, mutta sitten jotain menee pieleen. Kaavamaisuus ei kuitenkaan haitannut, sillä Roth on onnistunut kirjoittamaan kohtalaisen vagitsevasti. Trisin siirryttyä Uskaliaiden päämajaan, kirja heräsi eloon. Koulutusta oli kiehtovaa lukea, sen kaikessa julmuudessa ja koukeroissaan. Toisaalta ärsytti hieman, että Tris lopulta sijoittui ensimmäiseksi, mutta kun sitä aikansa mietti, pystyin sen lopulta sulattamaan. 

Ja mitä oli ya-dystopia ilman romanssia? Trisin kiinnostuksen kohde on Neljä (oikealta nimeltään Tobias), hänen pari vuotta vanhempi kouluttajansa. Neljä esitetään mystisenä hahmona kovan ulkokuoren ja erikoisen lempinimen kera, mutta Trisin tehdessä häneen lähempää tuttavuutta alkaa hahmo purkautua. Romanssi oli suloinen, mutta jokin siinä oli vinossa. Se ei kai ollut tarpeeksi syvällinen makuuni. Tris ja Neljä olivat suloisia, mutta olisin toivonut heidän viettävän hieman enemmän aikaa keskenään ennen kuin mitään suurempaa tapahtuu.

Kirja rullasi mukavasti eteenpäin. Sen rakenne oli hyvä, tapahtumia oli tarpeeksi hyvin aikavälein, ja vain loppu tuntui hieman kiirehdityltä. Mikähän siinä on, että usein tuntuu että kirjailijat kirjoittavat ne viimeisen 30-50 sivun tapahtumat lähes ilman hengähdystaukoja? Paine saada tarpeeksi suuri kliimaksi? Lopetus hieman tökki. Kaikki tapahtui niin yhtäkkiä, mutta ehkä joskus on vaan niin. Vai vaikuttaako asiaan se, että kirjan haluaa ahmia viimeisten sivujen kohdalla loppuun? Cliffhangeriä ärsyttävämpi on puoli-cliffhanger.

Outolintua tuli luettua mitään sen kummempia miettimättä. Se oli hyvin kirjoitettu, siinä oli hyvä juoni, hyvää pohdintaa, pointteja, hahmoja, mutta loppujen lopuksi ihmettelen sen suosiota. Miksi juuri tämä sarja on noussut näinkin paljon esiin kaikkien dystopioiden massasta? Oliko se kirjoitettu vain onneekaaseen aikaan? Oliko kyse tuurista, vaika onko tässä jotain mullistavaa joka on minulta mennyt ohi? Kaiken kaikkiaan tämä on ehkä kolmanneksi paras niistä dystopioista joita olen lukenut. Pidin Outolinnusta, mutta mitään suurta se ei varsinaisesti minussa herättänyt. Lisäksi menin puolivahingossa lukemaan juonenpaljastuksia netistä, joten jatko-osienkaan suhteen ei ole suurta janoa. Odottelen rauhassa, jos ne sattuisivat joskus olemaan kirjastossa hyllyssä.

--

Neljä johdattaa meidät ulos ruokasalista ja Montun reunoja kulkevia polkuja ylös. Will on vasemmalla ja Christina oikealla puolellani.

"En tainnut koskaan pyytää anteeksi", Christina sanoo hiljaa. "Sitä että otin lipun vaikka sinä ansaitsit sen. En tiedä mikä minuun meni."

En ole varma haluanko antaa anteeksi hänelle - tai kummalekaan heistä, sen jälkeen mitä he sanoivat minulle kun sijoitukset julkistettiin eilen. Mutta äiti sanoisi että ihmiset ovat heikkoja ja välillä täytyy antaa armon käydä oikeudesta. Ja Neljä käski minun tukeutua ystäviini.

En tiedä keneen heistä minun pitäisi tukeutua, koska en ole varma ketkä ovat todellisia ystäviäni. Uriah ja Marlene, jotka pysyivät rinnallani silloinkin kun näytin vahvalta, vai Christina ja Will, jotka ovat suojelleet minua kun olen ollut heikko?

Katson Christinan suuriin ruskeisiin silmiin ja nyökkään. "Unohdetaan koko juttu."

Haluaisin olla edelleen vihainen, mutta en saa.

s. 219-220

--

Kirjan nimi: Outolintu (alkuperäinen Divergent)

Kirjoittaja: Veronica Roth (kääntäjä Outi Järvinen)

Julkaisuvuosi: 2011

Kustantaja: Otava

Sivumäärä: 361

Luettu loppuun: 31.1.2016

Mistä kirja: Riihimäen kaupunginkirjasto

Arvosana: ✩✩✩✩