maanantai 29. helmikuuta 2016

Lempikirjat

Teki mieli sanoa muutama sananen lempikirjoista.

Sitä yhtä ainoaa lempikirjaahan on mahdoton sanoa. Minulla on muutamia kirjoja, jotka ovat muodostuneet lemppareiksi.

Goodreadsin lempparit-hyllystä löytyy muutama lisää.


Stephen King: Se

Arvostelu

Tässä kirjassa oli vähän kaikkea, josta pidin, muun muassa kiehtovat hahmot, yliluonnollisia elementtejä, tavallista arkea, lapsuuden kuvausta, kiehtova tapahtumapaikka ja lisäksi kirja oli paksu. Ehdottomasti paras niistä Kingin kirjoista, jotka olen lukenut, todella vangitseva ja otteessaan pitävä. Kirjasta jäi juuri oikea tunne sen lopetettua, tietynlainen haikeus.


George R. R. Martin: A Feast for Crows

A Feast for Crows, jonka monet tuntuvat nimeävän heikoimmaksi Tulen ja jään laulu -sarjassa, onkin oma lempparini. Kirjassa on toki huonommat puolensa, ja ymmärrän hyvin miksi jotkut ovat siihen tympääntyneet, mutta itse pidin että tässä kirjassa päästiin ensimmäistä kertaa Dorneen, sekä Cersein ja Briennen pään sisälle. Pidin monien hahmojen juonikuvioista, ja lisäksi kirjasta puuttuivat Jonin ja Daenerysin näkökulmat. Pidän molemmista hahmoista, mutta heidän juonensa kulkevat niin erillään muista että niistä on välillä hankala kiinnostua. A Feast for Crows on jotakin raikkaampaa kuin edelliset teokset ja lisäksi se kuvaa täydellisesti sodan jälkiä Westerosissa.


L. M. Montgomery: Kotikunnaan Rilla

Anna-sarjan viimeinen osa, joka keskittyy Annan nuorimpaan tyttäreen Rillaan, on oma suosikkini. Toinen suosikkinin Anna-sarjassa on Anna omassa kodissaan, mutta kyllä Rilla vie voiton. Ensimmäinen maailmansota jää usein kirjallisuudessa Toisen maailmansodan jalkoihin, joten pidän usein kirjoista, jotka sijoittuvat ensimmäisen maailmansodan aikaan. Kotikunnaan Rilla ei kuvaa sotaa rintamalla, vaan sen vaikutuksia sotilaiden odottamaan jääneisiin läheisiin. Rillan osalta sotaan lähtevät kolme veljeä, lapsuudenystäviä kuin kihlattukin. Kirja on myös Rillan lumoava kasvutarina, kuin hieman hemmoteltu kuopus joutuu ottamaan yllättävää vastuuta ja kasvamaan äkkiä tytöstä naiseksi.


L. M. Montgomery: Runotyttö-sarja

Suosikkejani Montgomeryn tuotannosta ovat ehdottomasti Runotyttö-kirjat. Olen lukenut nämä ensimmäistä kertaa ihan lapsena, ja jo silloin lumoutunut niin että näitä tulee luettua uudestaan ja uudestaan jatkuvalla syklillä. Osaan kirjat jo lähes ulkoa, ja Emilian tarina on todella lähellä sydäntä. Rakastan kirjoja, ja niiden jokaista hahmoa, rakastan Uutta kuuta ja kissoja ja lapsuuden leikkejä ja nuoren kirjailijan kamppailuja. Emilia on yksiä niitä harvoja hahmoja, joihin samaistun. Nämä kirjat ottaisin mukaan autiosaarelle.


Philip Norman: John Lennon 

The Beatles on minulle tärkeä bändi ja tämä John Lennonin elämäkerta on opettanut minulle paljon. Kirja on järkälemäinen ja pureutuu Lennonin elämän joka yksityiskohtaan. Välillä kirja tuntuu jopa fiktiiviseltä kertomukselta, niin hienosti se on kirjoitettu ja niin uskomaton Lennonin elämä on ollut. Ja kyyneleet virtaavat useammassa kohdassa. Kirja ei myöskään todellakaan kaunistele tai piilottele joitakin Lennonin pimeämpiä puolia, vaan on rehellinen. Kirjasta huomaa, kuinka ihmiset huonot puolet on korvattavissa hyvillä eikä koskaan ole liian myöhäistä muuttua. Lennon- ja The Beatles -faneille erityisesti suosittelen. Olen lukenut myös toisen John Lennonin elämäkerran, joka ei ollut yhtä vangitseva kuin tämä.


Rick Riordan: The Sword of Summer

Arvostelu

Vaikka Percy Jackson ja Olympoksen sankarit ovat aina lähimpänä sydäntäni, Riordan teki nappisuorituksen norjalaisen mytologian kohdalla. Tämän kirjan sydämenä ovat sen vangitsevat ja ihastuttavat hahmot, rohkeat juonelliset ratkaisut sekä tietysti huumori. Minua samaan aikaan innostaa ja pelottaa, mitä seuraavissa osissa tulee tapahtumaan. Toivottavasti ne eivät tuota pettymystä, sillä tämä kirja oli tähän mennessä Riordanin parhain.


Jonathan Stroud: Samarkandin amuletti

Tämän kirjan poimin muutama vuosi sitten tuosta noin vaan kirjaston fantasiahyllystä mukaani sillä perusteella, että se oli paksu ja siksi sopiva mukaan viikon lomareissulle. Ajattelin siitä riittävän luettavaa suurimmaksi osaksi lomaa, mutta olin väärässä, sillä jo parin päivän jälkeen kirja oli luettu ja jäin sitten varakirjojen varaan. En todellakaan odottanut tästä kirjasta näin vangitsevaa. Se oli uniikki ja humoristinen eikä sitä vain voinut laskea käsistä. Luin jatko-osat heti kotiin päästyäni, koko sarja on oikein mainio, mutta tämä eka osa on kyllä se paras. Suosittelen lämpimästi kunnon fantasian ystäville. Tämä ei ole korkeaa fantasiaa, muttei myöskään sitä perinteisintä moderniakaan. 


Pete Townshend: Kuka olen?

Kuka olen? on The Who -yhtyeen kitaristi Pete Townshendin omaelämäkerta. Tämä kirja ei todellakaan tuottanut pettymystä siihen nähden millaisella innolla sitä odotin. Ihanan rehellinen ja läpitunkeva paketti, opin Townshendistä paljon uutta. Kirja oli myös hauska, nauroin monta kertaa ääneen. Tästä ei voi muuta oikein sanoa, kun että kiitos Pete Townshend kun uskalsit kirjoittaa näin rohkeasti.


Saatan ehkä myöhemmin vielä kirjoittaa muista kirjoista, jotka eivät aivan yltäneet lempparitasolle, mutta jotka muuten tekivät vaikutuksen ja jäivät mieleen.

lauantai 20. helmikuuta 2016

Yön äänet



Takakansi:

Kauhun mestarin kylmiä väristyksiä herättävä 16 kertomuksen kokoelma, jonka jokainen tarina on pieni mestariteos. Tarinoiden tapahtumapaikat ovat arkisia - korkeakoulu, tehdas, pesula... mutta Kingin maailmassa kaikki paikat voivat muuttua paholaisen leikkikentäksi, ja viattomat varjotkin tihkuvat salattua uhkaa.

--

Ihan näin aluksi haluan sanoa, että kannen kuollut rotanraato ei todellakaan tehnyt kirjaa houkuttelevaksi. King on kuitenkin yksi suosikeistani, ja halusin ehdottomasti lukea tämän novellikokoelman.

16 novellia, takakannen mukaan mestariteoksia. Ei nyt ehkä niinkään, sillä Yön äänet sisälsi kyllä nappisuorituksia, mutta myöskin heikompia vetoja. Ja miksi vain 16 novellia on käännetty, vaikka alkuperäisessä niitä on 20? Tunnen oloni ryöstetyksi. Kuitenkin, klassista Kingia, kirjailijan tyylin tunnistaa välittömästi. Jokainen novelli imee mukaansa, sillä Kingin tapaan kaikki alkaa normaalina, mutta vaipuu sitten hitaammin tai nopeammin kohti epätoivoa.

Nerokkaimpia novelleissa olivat niiden loput. Aivan herkullisen avonaisia lopetuksia, jotka samaan aikaan olivat tulkittavissa kaameimmilla tavoilla. Kylmiä väreitä kulki monesti novellin päätyttyä. On ihailtavaa, kuinka King uskaltaa kirjoittaa inhottavia, järkyttäviä, pelottavia, karmivia asioita, ja kierolla tavalla saa ihmiset nauttimaan niistä. Tuntuu että Kingin mieli on ehtymätön. Vaikka hänen kauhukertomuksissaan on paljon samoja elementtejä, uudet ideat kukkivat, tai ainakin hän uudistaa vanhoja. Tässä mielenkiintoinen lainaus kirjan esipuheesta: "Kirjoittaminen on tavallaan ota-kiinni-mistä-saat -ammatti. Jokaisella meistä on mielessään suodattimia, jotka vaihtelevat kooltaan ja laadultaan. Se mikä jää kiinni minun suodattimeeni, voi päästä läpi teidän verkostanne. Ja yhtä vaivattomasti toisinpäin. Jokaisella meistä on vaistomainen tarve tutkia suodattimiimme tarttunutta rojua ja saalis on monta kertaa korvaamaton."

Novellit ovat monipuolisia. Kaikki niistä eivät edusta perinteistä kauhua hirviöineen ja kirvesmurhaajinen. Toki mukaan mahtuu novelleita mutanttirotista (Yövuoro), möröstä komerossa (Mörkö) tai karmivasta lapsikultista maissipellon keskellä (Maissilapset), mutta niiden lisäksi on novelleita täysin ilman yliluonnollisia elementtejä (Maininki, Lopettajat Oy, Peluri, Viimeinen puola) tai joissa ne jäävät taka-alalle (Mansikkakevät, Tiedän mitä haluat). Jotkin novelleista olivat suorastaan yököttäviä, teki mieli kakoa luettuaan Yövuoro, Portti, Harmaa lima tai Mankeli. Kauhu on genre, joka herättää eniten reaktiota. Jos kauhujutun jälkeen lukija jää ajattelemaan, mikä tuossa muka oli niin kauheaa, on kirjoittaja epäonnistunut. King hyytävyydellä ei turhaan ole ansainnut titteliä "kauhun mestari".

Sanon vielä sanasen joistakin novelleista, jotka jäivät parhaiten mieleeni. Portti oli kammottava yksilö scifi-kauhua, mikä on mielestäni kauhun pelottavin alalaji. Ulkoavaruuden vaarat saavat veden hyytymään suonissani. Rekat oli omasta mielestäni hirvittävin novelli koko kokoelmassa. Paljon samaa kuin kirjassa Christine tappaja-auto, pistää miettimään kiehtooko Kingiä ajatus ihmisen rakentamasta koneesta ihmisen tuhoajana. Murhanhimoisen ajoneuvot saivat ehdottomasti kylmät väreet ympäri kehoa. Mansikkakevät oli tylsä, kunnes pääsin novellin loppuun ja tajusi, mitä oikeastaan oli tapahtunut. Kaunis nimi novellilla. Tiedän mitä haluat oli yksi suosikeistani sen teemojen takia. Se oli myös hyvin erilainen muihin novelleihin verrattuna, minkä takia se nousi esille. Viimeinen puola on novelli, jota en edes laskisi kauhunovelliksi. Se oli hyvin surullinen, mutta ihmettelin miten se oli päätynyt mukaan kokoelmaan. 

Yön äänet on hyvä paketti, joka kannattaa lukea jos King, kauhu tai novellit yhtään kiinnostavat. Novellit ovat lyhyitä ja helppolukuisia, vangitsevia. Suosittelen myös lukemaan tätä yöllä/myöhään illalla tunnelman säilyttämiseksi! Kauhu ei aivan samalta kirkkaassa päivänvalossa...

--

Hän ehti viimeiseen kaupunkiin lähtevään bussiin. Lumituisku oli voimistunut entisestään ja bussi kahlasi tielle kerääntyneissä kinoksissa kuin haavoittunut siili. Mukana oli vain puolisen tusinaa matkustajaa, mutta Elizabeth istui takana yksin omissa ajatuksissaan.

Mentholisavukkeet. Pörssi. Ed oli tiennyt Elizabethin äidin lempinimen. Luokan takana istunut pikkupoika, joka tuijotti itsevarmaa tyttöä...

Minä tiedän mitä sinä tarvitset.

Ei, ei, ei. Minä rakastan häntä!

Oliko se oikeaa rakkautta? Vai oliko Elizabeth ainoastaan mielissään siitä, että joku aina tilasi hänelle oikean ruokalajin, vei hänet oikeisiin kuviin, eikä koskaan asettunut vastahankaan missään asiassa? Oliko Ed vain jonkinlainen psyykkinen peli, joka näytti Elizabethille vain sen mitä hän halusi nähdä? Edin antamat lahjat olivat aina juuri oikeita lahjoja. Kun sää oli muuttunut viileäksi ja Elizabeth alkoi haaveilla uudesta hiustenkuivaajasta, kuka sen hänelle hankkikaan? Tietenkin Ed Hamner. Se oli vain sattunut olemaan tyrkyllä, Ed oli selittänyt. Tietenkin Elizabeth oli ollut mielissään.

Ei se ole mitään rakkautta, vaan raiskaus.

Tuuli pisteli Elizabethin kasvoja, kun hän astui bussista Main Streetin ja Millin kulmassa ja jäi tuijottamaan pyryyn katoavia takavaloja. 

Hän ei ollut milloinkaan tuntenut itseään yhtä yksinäiseksi.

Novellista Tiedän mitä haluat, s. 226

--

Kirjan nimi: Yön äänet (alkuperäinen Night Shift)
Kirjoittaja: Stephen King (kääntäjä Reijo Kalvas)
Julkaisuvuosi: 1978
Kustantaja: Book Studio
Sivumäärä: 285

Luettu loppuun: 19.2.2016
Mistä kirja: löytyi vaarin kirjahyllystä

Arvosana: 

keskiviikko 17. helmikuuta 2016

Virgin Suicides


Takakansi:

Lisbonin sisaruksia oli viisi: vaaleita, pyöreäposkisen herkullisia, melkein naisia. Ensimmäisenä itsemurhaa yritti Cecilia. Kun lääkäri kysyi, mitä niin nuori tyttö voisi tietää elämän vaikeudesta, hän vastasi: "Tohtori ei ole itse koskaan ollut kolmetoistavuotias tyttö."

--

Ensinäkymältä saattaa ajatella, että kyseessä on varsin brutaali kirja viiden teinitytön itsemurhasta. Mistä kirjailija on saanut päähänsä kirjoittaa tällaisen? Sitten herää mielenkiinto. Mitä oikein tapahtui?

Virgin Suicides on kirjoitettu tyttöjä tarkkailevan teinipoikajoukon näkökulmasta. Lisbonin tytöt olivat heille arvoitus jo ennen itsemurhia. Pojat tuntuvat päättäneet saada talon sisälle linnoittautuneiden tyttöjen mystisestä elämästä mahdollisimman paljon selville. Nuorimman tytön yrittäessä yllättäen itsemurhaa, alkaa tapahtumavyyhti joka päättyy suureen tragediaan. Kirja alkaa siitä mihin tyttöjen tarina päättyy: ambulanssista saapumassa kuljettamaan viimeisen tytön pois.

Itsemurha on aivan liian romantisoitu asia. Tässä kirjassa liikutaan hieman romantisoinnin rajalla, johtuen ehkä näkökulmavalinnasta. Kirja kuvaa Lisbonien talon tapahtumia ulkopuolisten tarkoin silmin. Kukaan ei tiedä tarkalleen, mitä talossa tapahtuu. Nuorimmaisen Cecilian poistuttua ensimmäisenä keskuudesta, tuntuu aluksi että vanhemmat antavat tilaa tyttärilleen toipua menetyksestä eivätkä enää pidä niin tiukkaa kuria kuin ennen. Pian kuitenkin yhden tytöistä rikottua kotiintuloaikaa vanhemmat lukitsevat tytöt talon sisälle, koko perhe eristäytyen lähes kokonaan muusta maailmasta. 

Oletin kirjan olevan tiiviimpi ja nopeampi. Cecilian itsemurha tapahtui melko kirjan alkupuolella, ja sen jälkeen oletin jokaisen tytön lähtevän tasaisin väliajoin (näin raa'asti ilmaistuna), mutta kirja etenikin eri tavalla. Se seurasi perheen, erityisesti tyttöjen, hidasta vajoamista Cecilian menetyksen jälkeen, päättyen lopulta tyttöjen yhtäaikaiseen päätökseen lähteä maailmasta. Välissä kului pitkäkin aika, ja kirja eteni jotenkin tahmeasti, varsinkin kun lukija oli jo ensimmäiseltä sivulta saakkaa tiennyt mihin kirja tulee päättymään. Kirja sijoittuu 70-luvulle, jolloin suhtautuminen tällaisiin asioihin erosi nykyajasta. Vaikka itsemurha on vieläkin tabu, tuohon aikaan sille ummistettiin täysin silmät. Ceciliankin kuolemasta puhuttiin onnettomuutena.

Kirja on hyvin tarkka. Siinä kuvaillaan paljon, kerrotaan yksityiskohtia, perehdytetään nuorten elämään, mutta pyöritään kuitenkin jatkuvasti Lisbonin sisarusten ympärillä. Kertojan (kertojien?) mielestä tytöt eivät koskaan kaikonneet, ja heidän mystisyyteensä ja surullinen loppunsa ovat vaikuttaneet hänen elämässään, vaikka hän ei heitä koskaan varsinaisesti tuntenutkaan. Tytöistä jalustalle nostetaan Lux; heistä kaunein, 14-vuotias, hiljainen kapinallinen. Luxin rinnalla toiset sisaret sulvat massaksi, vaikka hekin poikia kiehtovat ja heistäkin tarjotaan yksityiskohtia. Lux kuitenkin vie valkokeilan. Tunnelma kirjassa venyy välillä absurdiksi, varsinkin kun näkökulmana on stalkkaava, tytöistä obsessoitunut poikajoukko, joka on vähintäänkin creepy haaliessaan tyttöjen esineitä ja tapaukseen liittyviä dokumenttejä. 

Tunnelma kirjassa on kohdallaan. Kaiken sen synkkyyden keskellä näkyy jatkuvasti pilkahdus toivoa, vaikka kirja on tuomittu ensimmäisestä lauseesta epäonnellikseksi. Pojat eivät koskaan saa tietää, miksi tytöt tekivät itsemurhan. Cecilian kohdalla asia on yhä arvoitus, mutta muiden tyttöjen kohdalla voi päätellä, että sisaren kuolema ja perheen eristäytyminen eivät ainakaan olleet auttaneet asiaa. Tyttöjä hoitanut tohtori toteaakin "Useimmille itsemurha on kuin venäläistä rulettia. Vain yhdessä pesässä on patruuna. Lisbonin tyttöjen tapauksessa koko ase oli ladattu. Yksi luoti perhe-elämän vinoutumista. Yksi luoti geneettisestä alttiudesta. Yksi luoti yhteiskunnallisista ongelmista. Yksi luoti ketjureaktiosta. Kahta viimeistä luotia on mahdotonta mennä arvailemaan, mutta se ei suinkaan tarkoita, että niidenkään pesät olisivat tyhjiä olleet." (s.286) Poikien pyrkimys saada tietää kaikki Lisbonin tytöistä ja itsemurhistaan osouttautuu lopulta turhaksi - loppujen lopuksi heillä on koossa vain kasa irrallisia esineitä, jotka eivät kerro yhteinäistä tarinaa.

Olisin nauttinut kirjasta enemmän, jollei se olisi ollut lähinnä poikien fantasiointia kauniista traagisista tytöistä, joita he eivät voinneet saavuttaa. Toisaalta näkokulma oli hyvä idea, mutta selvä stalkkaaminen - no. Tuli inhottava fiilis, vaikka pojat ajattelivatkin tyttöjen parasta heidän olessa talon vankeina ja pyrkivät pelastamaan heidät. Loppujen lopuksi tunnelma, yksityiskohtainen kirjoitustapa ja rohkea aihe kuitenkin vetivät minua puoleensa. Kirja olisi kuitenkin voinut tarjota aiheesta paljon enemmän.

--

Vaikka sympatiamme edelleen olivat Lisbonin tyttöjen puolella ja ajattelimme heitä, he yhtä kaikki alkoivat liukua ulottuviltamme. Hellimämme mielikuvat heistä - loikkimassa uimapukusillaan nurmikolla kastelulaitteen suihkun läpi tai juoksemassa karkuun kasteluletkua, jonka vedenpaine oli muuttanut lumotuksi käärmeeksi - alkoivat haalistua. Oli avan sama kuinka hartaasti omissa oloissamme keskityimmi noihin kuviin ja makasimme sängyssä vieressämme kaksi yhteen sidottua tyynyä, joiden tarkoitus oli muistuttaa ihmisolentoa. Emme enää saaneet loihdituksi mieleemme Lisbonin tyttöjen täsmällisiä äänenkorkeuksia ja puherytmiä. Jopa Jacobsenilta ostettu jasmiinisaippua, jota säilytimme vanhassa leipälaatikossa, oli kostunut ja kadottanut sulotuoksunsa. Se haisi nyt lähinnä märältä tikkuaskilta. Mutta emme silti olleet täysin käsittäneet, että tytöt olivat hiljalleen hiipumassa, ja toisinaan aamuisin heräsimme entiseen eheään maailmaan: venyttelimme, nousimme vuoteesta, ja vasta kun olimme hieraisseet silmiämme ikkunan ääressä muistimme lahoavan talon kadun toisella puolella ja sammaloituneet ikkunat, jotka kätkivät tytöt näkyvistämme. Totuus oli tämä: olimme alkaneet unohtaa Lisbonin tytöt, mutta emme muistaneet mitään muuta.

s. 214-215

--

Kirjan nimi: Virgin Suicides 
Kirjoittaja: Jeffrey Eugenides (kääntäjä Juhani Lindholm)
Julkaisuvuosi: 1993
Kustantaja: Otava
Sivumäärä: 287

Luettu loppuun: 16.2.2016
Mistä kirja: Riihimäen kaupunginkirjasto

Arvosana: 


maanantai 15. helmikuuta 2016

Lukija


Takakansi:

Reinin tasangolla nuori koulupoika jättää hyvästit lapsuudelleen ja rakastuu keski-ikäiseen, tuntemattomaan naiseen. Seksuaalisen himon lisäksi poikaa ja naista yhdistää lukeminen, mutta ei aivan tavanomaisessa merkityksessä. Kaipaus ja häpeä, hellyys ja vastuu ovat tämän surumielisen, pohdiskelevan ja yllätyksellisen romaanin painavia teemoja.

--

Täytyy myöntää, että takakannen perusteella kirja vaikuttaa sellaiselta jota en ehkä poimisi hyllystä tuosta noin vaan luettavaksi. Miten tämä kirja sitten alunperin päätyi lukulistalle? Ajattelin, että sen täytyy sisältää jotain erityistä, jotta siitä on jopa tehty menestynyt hollywoodelokuva tähtinäyttelijöillä. Kirjaan törmäsin ensimmäisen kerran lukiossa äidinkielenkurssilla, jossa se oli yksi mahdollisista luettavista. Valitsin silloin toisen kirjan, mutta tämä jäi mieleni perukoille.

Kirja on hyvin lyhyt, varsinkin pokkarina ihan minikokoinen. Ei myöskään vaikealukuinen, mutta aiheeltaan epämiellyttävä. 36-vuotiaan naisen seksuaalinen suhde 15-vuotiaaseen poikaan oli englanninkielisellä sanalla kuvattuna icky. Kirja on kuitenkin kirjoitettu kauniin pohdiskelevaan tyyliin ja sisältää muitakin teemoja. Kirja on jaettu kolmeen osaan. Ensimmäisessä osa käsittelee Michaelin ja Hannan suhdetta, toinen Hannan oikeudenkäyntiä. Hannahan toimi keskitysleirillä naisvartijana. Kolmas osa kertoo tuomion jälkeisestä ajasta ja tarinan lopusta. Kirjan jako osiin selkeyttää kirjaa todella hyvin.

Olen aina miettinyt saksalaisten siviilien suhtautumista natsimenneisyyteen sekä holokaustiin, ja tässä kirjassa käsiteltiin hieman sitä. Kirja alkaa vuodesta 1958, eli sodasta ei ole ehtinyt vierähtää niinkään pitkää aikaa ja sen osalliset elävät muistavat yhä sen tapahtumat. Aluksi oli hankala sijoittaa, milloin kirja tapahtui. Kirja on kirjoitettu vuonna 1995, joten ajattelin ensin 90-lukua, mutta lopulta liuin ajassa taaksepäin. Olikohan kirjan tunnelma aluksi niin ajaton tarkoituksella, sillä myöhemmillä sivuilla päähenkilö Michael pohtii juuri kuinka monet kirjat voi sijoittaa mihin aikaan vain.

Vaikka suuren ikäeron romanssi hieman etoi, pidin silti kirjan tunnelmasta, pohdiskelusta, kaihosta, nostalgiasta... Kirjaan oli saatu ihan omanlaisensa tunnelma. Mistähän kirjailija oli saanut alunperin idean tähän kirjaan... Kirja oli kokonaisuutena onnistunut, mutta ei kuitenkaan purrut minuun voimakkaasti, vaikka olikin voimakas kirja. Mielenkiintoinen tarina, mutta ei sellaisia tarinoita joihin yleensä tykästyn. En myöskään sanoisi kirjaa tylsäksi, mutta joskus liikuttiin sen rajalla.

Hassua, että tällaisia kirjoja on monia, joista varsinaisesti ei pitänyt mutta piti kuitenkin. En pitänyt Hannan ja Michaelin suhteesta, ja olisin halunnut siihen lisää selvitystä. Hanna oli kiehtova hahmo, hänessä oli niin monta eri tasoa. Varsinainen mysteeri, ja olisin halunnut tietää hänen ajatuksiaan Michaelista ja suhteesta. Kirja on kuitenkin Michaelin pohdintaa menneestää. Hän ikäänkuin kertoo tarinaa lukijalle. Tämä on yksi niitä kirjoja, jonka kertoja itse on ikään kuin 'kirjoittanut'. Kirjalija siis yrittää uskotella, että teos on päähenkilön tuottama. Tämä kirja olisi varmasti toiminut hyvin äänikirjana sen kertomusmaisen kirjoitustavan takia.

Kirja olisi varmasti toiminut hyvin lukion äidinkielenkurssia varten luettuna, sillä tästä olisi saanut aikaan niin keskustelua kuin esseetäkin. Kirjan - niin kuin Hanna - oli myös monitasoinen, ja moniteemainen näinkin lyhyeksi kirjaksi. Onneksi oli lyhyt, sillä venyttäminen olisi pilannut kirjan. Ja vaikka kirja oli lyhyt, se ei tuntunut yhtään liian tiiviiltä, ehkäpä juuri kirjoitustyylin takia.

--

Jos lentokoneen moottorit sammuvat, ei lento siihen pääty. Lentokoneet eivät putoa kuin kivi. Ne liitävät, ja jättimäiset monimoottoriset matkustajakoneet liitävät puolen tunnin tai kolmen vartin ajan, kunnes sitten murskautuvat yrittäessään laskeutua. Matkustajat eivät huomaan mitään. Lentäminen ei moottorien sammuttua tunnu sen kummallisemmalta kuin aiemminkaan. Ääni on hiljaisempi, mutta vain vähän: moottoreita äänekkäämpi on tuuli, joka osuu koneen runkoon ja siipiin. Jossakin vaiheessa sitten maa tai meri on uhkaavan lähellä, jos sattuu katsomaan ulos ikkunasta. Tai ehkä onkin meneillään elokuva, ja lentoemännät ja stuertit ovat vetäneet kaihtimet ikkunoiden eteen. Matkustajista saattaa jopa tuntua, että hiukan hiljaisempi lento on entistäkin miellyttävämpää.

Kesä oli meidän rakkautemme liitolentoa. Tai pikemminkin minun rakkauteni; Hannan rakkaudesta en tiedä mitään.

s. 74-75

--

Kirjan nimi: Lukija (alkuperäinen Der Vorleser)
Kirjoittaja: Bernhard Schlink (kääntäjä Oili Suominen)
Julkaisuvuosi: 1995
Kustantaja: WSOY
Sivumäärä: 224

Luettu loppuun: 14.2.2016
Mistä kirja: Riihimäen kaupunginkirjasto

Arvosana: ✩½

perjantai 12. helmikuuta 2016

Myrskylintu



Takakansi:

Mahtisukujen juonittelua, hurjia taisteluja ja keskiajan julmuutta. Vuosikymmeniä kestävä verinen valtataistelu Englannin kuninkuudesta on alkamassa.

--

Englannin menneet kuninkaalliset ovat kiinnostava aihe. Tämä kirja putkahteli esiin siellä sun täällä. Olen lukenut Tulen ja jään laulun saaneen inspiraatiota historiallisesta Ruusujen sodasta, joten miksipä ei luke fiktiivistä tulkintaa aiheesta? Kirjaa aloittaessani huomasin ilokseni, että pari vuotta takaperin katsomania Ontto kruunu -sarjan tapahtuvat sijoittuivat juuri ennen Ruusujen sotaa.

Kirja alkoi jotakuinkin lupaavasti. Sitten se lässähti, tai no, ei lässähtänyt, vaan kirjoitustyyli alkoi tympiä. Näkökulmahenkilöt vaihtuivat jatkuvasti lukujen sisällä. Kukaan heistä ei herättänyt mielenkiintoani kuningatar Margareetaa lukuunottamatta. Tapahtumat olivat kiinnostavia, mutta tunsin lukevani koristeltua historiatekstiä. 

Pahimmillaan kirja puuduutti. Se ei ollut pahimpia tylsähköjä teoksia, joita olen lukenut, sillä aito historia sen ympärillä toi siihen hieman mielenkiintoa. Keskiaika oli kuvattu hyvinkin elävästi, kaunistelematta, varsinkin väkivalta ja kidutus. Henkilöissä ei kuitenkaan ollut eloa. Osa heistä oli stereotyyppisiä, osa muodottomia. Pidin kuninkaasta ja kuningattaresta, vaikka Margareetan kohdalla hahmon kehitys kävi aivan liian yhtäkkiä hieman epävarmasta aatelisneidosta päättäväiseen kuningattareen.

Kirja oli varsinkin lopusta lisäksi sirpaleinen. Jos yhteen lukuun tungetaan juttua neljän eri hahmon näkökulmasta, tulee tarinasta hyvin poukkoileva. Parhain keino mielestäni lukijan kannalta on kirjoittaa luku kerrallaan yhden hahmon näkökulmasta. Ei haittaa, vaikka luvut lyhenisivät, se tekee lukemisesta joutuisampaa. 

Enpä tästä kirjasta saa mitään muuta irti. Harmi sinänsä, sillä aihe oli mielenkiintoinen, mutta ripaus taikaa oli täysin hukassa. Siistiä tekstiä, joka ei purrut minuun. Itseasiassa kirjassa kiinnostavinta olivat viimeiset sivut, jossa kirjailija kertoi historiallisia huomautuksia. Huono juttu itse kirjan kannalta. Toivottavasti Philippa Gregoryn kirjat tarjoavat paremman näkökulman tähän historian kolkkaa. Gregoryn kirjoissa ilmeisesti keskitytään sodan myöhempiin vaiheisiin ja naisten näkökulmaan, joka on aina iso plussa.

--

Parvella kuuntelevan Margareetan silmät olivat suuret ja pyöreät, kun hän kääntyi pois. Yolande katsoi häntä suu auki. Margareeta kurkotti ja sulki hellävaroen siskonsa suun nostamalla leukaa sormellaan.

"Minut on jo luvattu", Yolande kuiskasi. "Isä ei purkaisi kihlaustani."

He hiipivät sanattomasta sopimuksesta pois valon kajosta. Margareeta irvisti, kun laudat natisivat heidän allaan. Parvelta päästyään sisarukset pysähtyivät hämärään huoneeseen. Yolande tärisi innostuksesta ja tarttui siskonsa käsiin. Hän hyppi miltei tasajalkaa kuin olisi halunnut tanssia.

"Margareeta, sinä menet naimisiin kuninkaan kanssa. Isän täytyi tarkoittaa sinua."

"Englantilaisen kuninkaan", Margareeta huomautti epäluuloisesti. Hän oli aina tiennyt, ettei saisi itse valita puolisoaan, mutta hän oli olettanut äidin tekevän valinnan tai vähintäänkin osallistuvan siihen. Hän katsoi äkäisenä siskoaan, joka hyppi varjoissa kuin punarinta.

"Yolande, minulla on käyty kauppaa kuin hieholla. Sinä kuulit, mitä he puhuivat. Olen aivan... häkeltynyt."

Yolande veti häntä peremmälle toiseen huoneeseen, jossa oli vielä hämärämpää, koska parvelle kajastava valo ei ulottunut sinne asti. Hän syleili sisartaan kelmeässä kuutamossa.

"Margareeta, sinsuta tulee kuningatar! Se on tärkeintä. Heidän Henrikinsä on sentään nuori. Sinut olisi voitu antaa jollekin lihavalle vanhalle lordille. Etkö riemuitse? Kun meistä tulee aikuisia, minun pitää niiata sinulle. Ja veljemme joutuvat kumartamaan sinua!"

Hidas hymy levisi Margareetan kasvoille, kun hän kuvitteli veljensä Jeanin joutuvan tunnustamaan, että sisko oli ylempiarvoinen. Ajatus miellytti häntä.

s. 58-59

--


Kirjan nimi: Myrskylintu (alkuperäinen Stormbird)
Kirjoittaja: Conn Iggulden (kääntäjä Ilkka Rekiaro)
Julkaisuvuosi: 2013
Kustantaja: Otava
Sivumäärä: 480

Luettu loppuun: 10.2.2016
Mistä kirja: Kirpputori

Arvosana: 

sunnuntai 7. helmikuuta 2016

The Song of Achilles




Takakansi:

Greece in the age of heroes. Patroclus, an awkward young prince, has been exiled to the court of King Peleus and his perfect son Achilles. Despite their differences, Achilles befriends the shamed prince, and as they grow into young men skilled in the arts of war and medicine, their bond blossoms into something deeper - despite the displeasure of Achilles's mother Thetis, a cruel sea goddess. But when word comes that Helen of Sparta has been kidnapped, Achilles must go to war in distant Troy and fulfill his destiny. Torn between love and fear for his friend, Patroclus goes with him, little knowing that the years that follow will test everything they hold dear.

--

Olen ollut kiinnostunut kreikkalaisesta mytologiasta jo ihan pienestä saakka, joten siihen perustuvat kirjat ovat aina olleet mieluisia lukea. Tämän kirjan bongasin netissä liikuskellessani, ja se näytti tehneen moneen ihmiseen vaikutuksen, joten tilasin sen netistä.

Oletin ehkä jotain suurempaa ja henkeäsalpaavaa. The Song of Achilles on kaunis kirja. Se on tarina rakkaudesta ja sodasta, yksi versio Achillesin tarinasta. Tarina kerrotaan Patroclusin, Achillesin rakastetun näkökulmasta. Se käy läpi koko heidän elämänsä, alkaen ensi kerrasta kuin Patroclus näki Achillesin, loppuen vasta heidän kuolemiensa jälkeen. Kirja oli hyvin kirjoitettu, kaunis, mutta jotain siitä jäi uupumaan.

Olin aikasemmin lukemani perusteella olettanut ehkä jotain romanttisempaa, mutta romanssia enemmän kirjassa korostui Patroclusin ja Achillesin uskollisuus toisiaan kohtaan. Aina, kun he joutuivat kirjassa erilleen, he päätyivät pian takaisin yhteen. Patroclus seuraa Achillesta minne vain, ja Achilles ottaa Patroclusin mukaan kaikkialle. He olivat ystäviä, rakastettuja, taistelutovereita, heidän välinen siteensä oli niin vahva, että se huokui kirjojen sivulta. Ainoa, mitä hieman kaipasin, oli Achillesin näkökulma asiaan, mutta toisaalta kirja oli yhtenäisempi ja vahvempi vain yhden hahmon näkökulmasta.

Antiikin Kreikka oli upean tarkasti kirjoitettu. Huomaa, että kirjailija Madeline Miller on opiskellut aihetta. Tekstin tyyli istui aiheeseen. Mytologisista hahmoista on ollut varmasti erittäin hankala kirjoittaa, sillä ne eivät varsinaisesti ole kirjailijan omia, mutta niille täytyy silti luoda luonne, ulkonäkö, päämäärät. Jokaisella on varmasti oma käsityksensä Achillesista, eivätkä ne välttämättä vastaa Millerin kuvaa. Hahmot Patroclusia lukuunottamatta jäävätkin hieman väljiksi, ikäänkuin utuisiksi, jopa Achilles. Kirja on kirjoitettu ensimmäisessä persoonassa Patroclusin näkökulmasta, joten hänen mielenmaisemista saa hyvin selkeän kuvan. Patroclus on melankolinen hahmo, mutta pidettävä, sillä hänessä oli jotain hyvin tavallista, varsinkin jumalalliseen Achillesiin verrattuna.

Kirja puuttui ehkä se ripaus taikaa, jota olin odottanut siinä olevan. Tuntui, kuin olisin seurannut tapahtumia jonkinlaisen harson läpi. Alku oli lupaava, mutta sitten kirja ikäänkuin tyyntyi, vaikka lähdettiinkiin sotaan. Kirja kuvasi Troijan sotaa kaikessa sen raakuudessa ja vuosien ja vuosien piituudessa tietysti erinomaisesti, mutta jossain vaiheessa punainen lanka hieman katosi. Kirjan loppu oli taas parempi, ja sydäntäriipaisevan surullinen, niin kuin oli jo tiedossakin. Ei mitenkään huono kirja, mutta ei myöskään kutkuttavan hyväkään.

--

"Name on hero who was happy."

I considered. Heracles went mad and killed his family; Theseus lost his bride and father; Jason's children and new wife were murdered by his old; Bellerophon killed the Chimera but was crippled by the fall from Pegasus' back.

"You can't." He was sitting up now, leaning forward.

"I can't."

"I know. They never let you be famous and happy." He lifted an eyebrow. "I'll tell you secret."

"Tell me." I loved it when he was like this.

"I'm going to be the first." He took my palm and held it to his. "Swear it."

"Why me?"

"Because you're the reason. Swear it."

"I swear it," I said, lost in the high colour of his cheeks, the flame in his eyes.

"I swear it," he echoed.

We sat like that a moment, hands touching.

s. 98

--


Kirjan nimi: The Song of Achilles
Kirjoittaja: Madeline Miller
Julkaisuvuosi: 2011
Kustantaja: Bloomsbury
Sivumäärä: 352

Luettu loppuun: 4.2.2016
Mistä kirja: CDON

Arvosana: ✩½

lauantai 6. helmikuuta 2016

Kirjahylly

Hello, eksyin tänään kirjakauppaan. Itse asiassa minun piti käydä ostamassa akryylivärejä ja siveltimiä, mutta ostinkin sitten kirjoja. No, ei huono ostos sinänsä. En olisi varmaan ostanut mitään, jollei kirjakaupassa olisi ollut kolme pokkaria, 15 euroa -tarjousta, ja sitten tuli vielä puolisuunniteltu heräteostos.

Kotona järjestelin sitten uudet kirjat kirjahyllyyn ja ajattelin laittaa tänne hieman kuvia tuosta hyllystä. Pahoittelen etukäteen kuvien huonolaatuisuutta ja vielä huononpaa muokkausta.

Aloitetaan ostetuista kirjoista.


 Nämä kirjat siis lähtivät yhdessä hintaan 15€.

Veronica Roth: Kapinallinen - jatkoa Outolinnusta, muutenkin jo lukulistalla, ja koska pidin ensimmäisestä osasta, niin miksipä ei.

Emmi Itäranta: Teemestarin kirja - todella kiinnostavan oloinen kotimainen parin vuoden takaa. Ollut jo pitkään lukulistalla.

Philippa Gregory: Sininen herttuatar - tämä on sarjan kolmas osa, en ole lukenut edellisiä osia, mutta aion kyllä. Sijoittuu samaan aikaan kuin nyt lukemani Ruusujen sota. Takakannessa luki kuitenkin, että tämän kirjan tapahtumat sijoittuvat ennen edellisiä osia, joten ei kai suuresti haittaa jos luen tämän ensin. Kolmatta kirjaa oli vaikea valita, tämä vaikutti sopivimmalta.

--

 

En saanut kuvia nätisti vierekkäin, voi plääh...

Anyway, ostin loput Cassandra Claren Mortal Instruments -sarjasta. Sain kolme ensimmäistä osaa joululahjaksi. Olen lukenut viisi osaa suomeksi, mutta en muista kahta viimeisintä kovin hyvin. City of Heavenly Fire on lukematta, mutta ajattelin ensin vetää koko sarjasta rereadin. City of Bones on nyt kesken, ehkä noin neljäsosa luettu. Tässä voi mennä jonkin aikaa. Ehkä osa näistä päätyy kevään lomareissulle mukaan?

--

Nyt sitten kirjahyllystä. Hylly on ihan perusvalkoinen ikeahylly, ulottuu lattiasta katonrajaan ja hyllyt on ihan valtavat, mutta kirjoja mahtuu silti riviin aika vähän. Minulla ei ollut kunnon kirjahyllyä moneen vuoteen. Oli pieni musta hylly, joka on nyt CD-hylly, joka oli täynnä lähinnä lastenkirjoja. Pidin muita kirjoja (eli siis Harry Potter- ja Percy Jackson -sarjoja) lipastoni päällä. Sain tämän hyllyn vasta vuonna 2014. 2/5 on DVD:itä ja loput varattu kirjoille. Let's have a look.


Ensimmäinen hylly, TV-sarjoja, muuta elokuva ja musiikkisälää. Ja pehmoleluja. Kirjahyllyssäni on paljon muutakin sälää. Nalle on tuttu lapsuudesta ja mustekalan ostin Särkänniemestä viime kesänä. Kyllä, käytin siihen 9 euroa. Kyllä, olen 19-vuotias.


Seuraavassa on myös DVD:itä. Elokuvia ja muutama sarja. Ja lisää pehmoleluja. Nuo otukset elokuvien päällä ovat joululahja kaverilta. Nalle on lelu lapsuudesta, ja mollamaija vanha unilelu, joka on todella hauras. Mollamaijan kädessä on leopardisormus. Ja tuossa keskellä on kaksi Star Wars -legoa. Yay. Moving on.


Tänne ovat päätyneet Mortal Instruments -sarja, A Song of Ice and Fire, Anna Karenina, Vieras sekä Kapinallinen. Kirjojen päällä on vanhoja Tenavat-sarjakuvapokkareita, ja toisessa reunassa muistikirja. Pupu on vanhin lelu mitä minulla on. Se on melkein puhkikulunut. Vierässä on pöllöavaimenperä, jota en ole vielä raaskinut käyttää, ja toisessa reunassa enkelitaulu joka oli ennen huoneen remonttia seinällä, sekä keijukoriste. Keijut ovat minulle tärkeitä, sillä olen jo vuosien ajan kirjoittanut omaan fantasiatarinaa niistä.


Lisää kirjoja. Täällä on lisää George R. R. Martinia, Rick Riordanin teokset ja hieman muuta sekalaista. Lainakirjoja pidän tuossa hyllyn reunalla.


Pohjahylly. Harry Potterit ovat päätyneet tänne, samoin elämkerrat ja muuta ylimääräistä. 

Täältä voit katsoa aakkostetun listan kirjoista. Kuvista näkee aika heikosti, ja osa on kaikenlaisen sälän peitossa. Laskin 61 kirjaa, 24 englanniksi, 37 suomeksi. Hyvinkin mahdollista, että tein laskuvirheen.

maanantai 1. helmikuuta 2016

Outolintu



Takakansi:

Trisin on tehtävä koko loppuelämää koskeva päätöksensä jo 16-vuotiaana. Hylätäkö perhe ja tuttu, vaatimattomien yhteisö ja seurata sydäntään tuntemattomaan? Ensin on tiedettävä, ketkä ovat todellisia ystäviä. Ja mahtuuko rakkaus uuteen elämään lainkaan.

--

Saavuin ehkä hieman jälkijunassa tämän sarjan pariin, tämähän oli suosittu noin pari vuotta sitten kun leffakin ilmestyi, mutta kirjaa ei ollut ikinä kirjaston hyllyssä, paitsi nyt.

Outolintu on tietääkseni yksi suosituimmista ya-dystopioista, jotka ovat olleet (hiipuva) trendi jo jonkin aikaa. Outolinnussa ihmiset on jaoteltu viiteen osastoon luonteenpiirteiden mukaan, jotta rauha vallitsisi. 16-vuotiaana jokainen nuori suorittaa testin, jossa he saavat tietää osaston jonne sovletuisivat. Sen jälkeen heidän on päätettävä, minkä osaston valitsevat. Tris (Beatrice) on syntynyt Vaatimattomiin, tylsään harmaaseen massaan, jolle tärkeintä on epäitsekkyys. Tris on kokenut itsensä aina itsekkääksi, mikä saa hänet epäilemään kuuluvuuttaan vaatimattomiin. Testistä Tris saa kuitenkin oudon vastauksen. Hänessä on sekä Vaatimattoman, Uskaliaan ja Terävän ominaisuuksia. Näitä henkilöitä kutsutaan divergenteiksi, mutta Trisin on pidettävä se salaisuutena, sillä divergenttejä ei hyväksytä. Valintaseremoniassa Tris valitsee uudeksi osastokseen Uskaliaan, joutuen eroon perheestään täysin vieraaseen paikkaan, vieraille tavoille.

Hieman kankean alun jälkeen kirja lähti rullaamaan. Outolintu noudatta tyypillistä ya-dystopian kaavaa: nuori tyttöpäähenkilö on siirtymässä elämäänsä muuttavaan vaiheeseen, mutta sitten jotain menee pieleen. Kaavamaisuus ei kuitenkaan haitannut, sillä Roth on onnistunut kirjoittamaan kohtalaisen vagitsevasti. Trisin siirryttyä Uskaliaiden päämajaan, kirja heräsi eloon. Koulutusta oli kiehtovaa lukea, sen kaikessa julmuudessa ja koukeroissaan. Toisaalta ärsytti hieman, että Tris lopulta sijoittui ensimmäiseksi, mutta kun sitä aikansa mietti, pystyin sen lopulta sulattamaan. 

Ja mitä oli ya-dystopia ilman romanssia? Trisin kiinnostuksen kohde on Neljä (oikealta nimeltään Tobias), hänen pari vuotta vanhempi kouluttajansa. Neljä esitetään mystisenä hahmona kovan ulkokuoren ja erikoisen lempinimen kera, mutta Trisin tehdessä häneen lähempää tuttavuutta alkaa hahmo purkautua. Romanssi oli suloinen, mutta jokin siinä oli vinossa. Se ei kai ollut tarpeeksi syvällinen makuuni. Tris ja Neljä olivat suloisia, mutta olisin toivonut heidän viettävän hieman enemmän aikaa keskenään ennen kuin mitään suurempaa tapahtuu.

Kirja rullasi mukavasti eteenpäin. Sen rakenne oli hyvä, tapahtumia oli tarpeeksi hyvin aikavälein, ja vain loppu tuntui hieman kiirehdityltä. Mikähän siinä on, että usein tuntuu että kirjailijat kirjoittavat ne viimeisen 30-50 sivun tapahtumat lähes ilman hengähdystaukoja? Paine saada tarpeeksi suuri kliimaksi? Lopetus hieman tökki. Kaikki tapahtui niin yhtäkkiä, mutta ehkä joskus on vaan niin. Vai vaikuttaako asiaan se, että kirjan haluaa ahmia viimeisten sivujen kohdalla loppuun? Cliffhangeriä ärsyttävämpi on puoli-cliffhanger.

Outolintua tuli luettua mitään sen kummempia miettimättä. Se oli hyvin kirjoitettu, siinä oli hyvä juoni, hyvää pohdintaa, pointteja, hahmoja, mutta loppujen lopuksi ihmettelen sen suosiota. Miksi juuri tämä sarja on noussut näinkin paljon esiin kaikkien dystopioiden massasta? Oliko se kirjoitettu vain onneekaaseen aikaan? Oliko kyse tuurista, vaika onko tässä jotain mullistavaa joka on minulta mennyt ohi? Kaiken kaikkiaan tämä on ehkä kolmanneksi paras niistä dystopioista joita olen lukenut. Pidin Outolinnusta, mutta mitään suurta se ei varsinaisesti minussa herättänyt. Lisäksi menin puolivahingossa lukemaan juonenpaljastuksia netistä, joten jatko-osienkaan suhteen ei ole suurta janoa. Odottelen rauhassa, jos ne sattuisivat joskus olemaan kirjastossa hyllyssä.


--

Neljä johdattaa meidät ulos ruokasalista ja Montun reunoja kulkevia polkuja ylös. Will on vasemmalla ja Christina oikealla puolellani.

"En tainnut koskaan pyytää anteeksi", Christina sanoo hiljaa. "Sitä että otin lipun vaikka sinä ansaitsit sen. En tiedä mikä minuun meni."

En ole varma haluanko antaa anteeksi hänelle - tai kummalekaan heistä, sen jälkeen mitä he sanoivat minulle kun sijoitukset julkistettiin eilen. Mutta äiti sanoisi että ihmiset ovat heikkoja ja välillä täytyy antaa armon käydä oikeudesta. Ja Neljä käski minun tukeutua ystäviini.

En tiedä keneen heistä minun pitäisi tukeutua, koska en ole varma ketkä ovat todellisia ystäviäni. Uriah ja Marlene, jotka pysyivät rinnallani silloinkin kun näytin vahvalta, vai Christina ja Will, jotka ovat suojelleet minua kun olen ollut heikko?

Katson Christinan suuriin ruskeisiin silmiin ja nyökkään. "Unohdetaan koko juttu."

Haluaisin olla edelleen vihainen, mutta en saa.

s. 219-220

--

Kirjan nimi: Outolintu (alkuperäinen Divergent)
Kirjoittaja: Veronica Roth (kääntäjä Outi Järvinen)
Julkaisuvuosi: 2011
Kustantaja: Otava
Sivumäärä: 361

Luettu loppuun: 31.1.2016
Mistä kirja: Riihimäen kaupunginkirjasto

Arvosana: