sunnuntai 29. marraskuuta 2015

The Sword of Summer



Takakansi:

Magnus Chase has seen his share of trouble. Ever since that terrible night two years ago when his mother told him to run, he has lived alone on the streets of Boston, surviving by his wits, staying one step ahead of the police and truant officers.

One day, Magnus learns that someone else is trying to track him down - his Uncle Randolph, a man his mother had always warned him about. When Magnus tries to outmaneuver his uncle, he falls right into his clutches. Randolph starts rambling about Norse history and Magnus's birthright: a weapon that has been lost for thousands years.

The more Randolph talks, the more puzzle pieces fall into place. Stories about the gods of Asgard, wolves, and Doomsday bubble up from Magnus's memory. But he doesn't have time to consider it all before a fire giant attacks the city, forcing him to choose between his own safety and the lives of hundreds of innocents...

Sometimes, the only way to start a new life is to die.


--


Oli paras idea ostaa tämä kirja jo nyt. Ikinä.

Voin sanoa, että luin Riordania parhaimmillaan. Lieneekö se johtua kielenvaihdosta, sitä en tiedä, mutta The Sword of Summer oli älyttömän hyvä. Kaikki tuntui vaan loksahtavan kohdalleen - henkilöhahmot, juoni, ja tietenkin Riordanin tyypillinen mytologian hyödyntäminen sekä huumori.

Tällä kertaa liikutaan norjalaisen mytologian parissa, mutta meno on hieman erilaista kuin Marvelin Thor-elokuvissa. Parempaa. Vaikka norjalaisilta löytyy kaikki vastineet kreikkalaisille, on Riordan onnistunut luomaan niille omat juttunsa. Kirjassa on toki paljon toistoa, ikään kuin kaikuja Percy Jacksonista, mutta mitään kopiota tästä ei ole ruvettu tekemään. 

Ihastuin täysin hahmoihin. Magnus kiipesi suoraan lempipäähenkilökseni Riordanin kastissa, eivätkä sivuhenkilöt jää kauas. He ovat monitasoisia, kiinnostavia ja uniikkeja, siis sellaisia hahmoja joista jaksaa lukea useammankin kirjan. Joista itse asiassa haluaa lukea ja tietää enemmän. Magnusin ystävät eivät ole vain tukemassa ja seuraamassa Magnusia - heillä on myös omat päämääränsä ja ongelmansa.

The Sword of Summer tuntuu etenevän pehmeästi. Yleensä Riordan kirjoittaa todella vauhdikkaasta, mutta tämän kohdalla oli jarruteltu. Vaikka koko ajan oli tapahtuma päällä, siihen käytettiin kuitenkin rauhassa aikansa ja väliin mahtui rauhallisempiakin hetkiä. Ja joillekin jutuille ei voinut vaan olla nauramatta. Itsekin nauroin äänen lukiessani tätä terveyskeskuksessa...

Kirjan loputtua tuli kamala ikävä. Vaikka 491 sivua on paksu erityisesti Riordanin kirjaksi, toivoin että se olisi jatkunut hiukkasen pidempään... Seuraava kirja olisi tulossa kai ensi vuoden syksyllä, joten sitä odetellessa... Onneksi maailmasta eivät kirja loput. Mielenkiinnolla odotan, mihin tässä sarjassa oikein päädytään.

Tuntuu että pelkästään ylistin tätä kirjaa, mutta jotkut ovat vaan sellaisia.


--


I couldn't breathe. The pain was so intense I felt every cell in my body explode in a chain reaction.

Despite that, a strange sort of calm fell over me: I was dying. I wasn't coming back from this. Part of me thought, All right. Make it count.

My vision dimmed. The sword hummed and tugged at my hand, but I could barely feel my arms. 

Surt studied me, a smile on his ruined face.

He wants the sword, I told myself. He can't have it. If I'm going out, he's going with me.

Weakly, I  raised my free hand. I flipped him a gesture that he wouldn't need to know sign language to understand.

He roared and charged.

Just as he reached me, my sword leaped up and ran him through. I used the last of my strength to grapple him as his momentum carried us both over the railing.

"No!" He fought to free himself, bursting into flames, kicking and gouging, but I held on as we plummeted toward the Charles River, my sword still embedded in his stomach, my own organs burning away from the molten tar in my gut. The sky flashed in and out of view. I caught a glimpse of the smoky apparition - the girl on the horse diving toward me at a full gallop, her hand outstreched.

FLOOM! I hit the water.

Then I died. The end.

s. 46-47


--

Kirjan nimi: The Sword of Summer
Kirjoittaja: Rick Riordan
Julkaisuvuosi: 2015
Kustantaja: Disney Hyperion
Sivumäärä: 491

Luettu loppuun: 26.11.2015
Mistä kirja: CDON

Arvosana: 


tiistai 17. marraskuuta 2015

A Knight of the Seven Kingdoms



Takakansi:

Almost a century before A Game of Thrones two unlikely heroes wandered Westeros...

Before Tyrion Lannister and Podrick Payne there was Dunk and Egg.

A young, naïve but courageous hedge knight, Ser Duncan the Tall towers above his rivals - in stature if not experience. Tagging along with him is his diminutive squire, a boy called Egg - whose true identity must be hidden from all he and Dunk encounter: for in reality he is Aegon Targaryen, and one day he will be king. Improbable heroes though they be, great destinies lie ahead for Dunk and Egg; as do powerful foes, royal intrigue and outrageous exploits.

--

A Knight of the Seven Kingdoms sijoittuu Tulen ja jään laulun maailmaan, noin sata vuotta ennen kyseisen sarjan tapahtumia. Kirja koostuu kolmesta pitkästä novellista, jotka on julkaistu aikaisemmin kokoelmateoksissa. Novellit eivät jatku suoraan toistensa perässä, vaan niiden välillä kulkee jonkin verran aikaa.

Kirja oli ihana katsaus lohikäärmekuninkaiden aikaan. Helposti tunsi olevansa tutussa Westerosissa tuttujen paikkojen ja sukujen nimien vilistessä tekstissä. Isoin ero Tulen ja jään lauluun oli nopea eteneminen. Novellien tuleekin olla joutuisia, ja vaikka Martin kirjoitti omalla tunnistettavalla tyylillään, pitkät juonittelut ja hahmojen seikkailut omissa ajatuksissaan olivat vähemmällä. Näkökulmahahmojakin oli vain yksi, Ser Duncan, tai todellisuudessa siis Dunk. 

Dunk oli varsinkin aluksi hellyttävin hahmo, jonka olin pitkään aikaan kohdannut. Novellien edetessä Dunkin naiivius suli hiljalleen pois, mutta hänen perusluonteensa ei muuttunut. Dunk on niitä kunnon ritareita jotka toimivat valojensa mukaan, joiden olemassaoloa Jaime Lannister pohtii Tulen ja jään laulussa. Sarjan syventyneimmät lukijat tietävät Dunkin ja Eggin kohtalot etukäteen ja novelleissa oli monia ennakoiva hetkiä. Dunk esimerksi naureskelee, että hänestä ei koskaan voi tulla Kuninkaankaarrin komentajaa. Kuinka käykään... Dunkista voi luke lisää vaikka täältä.

Novellit olivat mukavia ja selkeitä, ja niissä oli oikeastaan selkeät juonet, mitä Tulen ja jään laulusta on vaikeampi löytää. Pidin eniten ensimmäisestä novellista (The Hedge Knight), jossa Dunk pelastaa viattoman neidon väkivaltaisen prinssin pahoinpitelyltä ja joutuu kohtaamaan seuraukset. Se myös toimi parhaiten erillisenä teoksena ja olisi hyvin luettavissa ilman kontekstia. Viimeisestä novellista pidin vähiten, sillä se oli vähemmän selkeä ja siinä tapahtui niin kauheasti. Asioista piti oikeastaan olla aika hyvinkin perillä.

Vaikka kirjassa oli jännittäviä hetkiä ja hieman raakuutta Tulen ja jään laulun tapaan, jäi siitä hyvä mieli. Dunk ja Egg parivaljakkona olivat viihdyttäviä, varsinkin Eggin kommentit ottaen huomioon pojan taustan. Opin kirjasta myös hieman jotain uutta Tulen ja jään laulun maailmasta. Vain hieman, sillä olen kova lueskelemaan asioita etukäteen netistä... Tiedänpähän nyt ainakin miten Fossowayn suvun toinen haara on saanut alkunsa...

Jos on ihastunut Tulen ja jään lauluun, tätä ei kannata missata. Novelleja on tulossa lisää, mutta vasta kun Martin on saanut varsinaista teostaan eteenpäin. Toivottavasti näitä suomennellaankin jossain vaiheessa jotta kotimaisella kielellä lukevat pääsevät nauttimaan. Ja miksei kirjaan tarttuisi myös jos ei Tulen ja jään laulua ole lukenutkaan? Koska tapahtumat sijoittuvat sarjan menneisyyten, ainakaan ei ole vaaraa juonenpaljastuksille... 


--


"Your rim was old, cheap steel, brittle and rusted," he said. "I've made you a new one, twice as thick, and put some bands across the back. It will be heavier now, but stronger too. The girl did the paint."

She had made a better job of it than he could ever have hoped for. Even by lanternlight, the sunset colors were rich and bright, the tree tall and strong and noble. The falling star was bright slash of paint across the oaken sky. Yet now that Dunk held it in his hands, it seemed all wrong. The star was falling, what sort of sigil was that? Would he fall just as fast? And sunset heralds night. "I should have stayed with the chalice," he said miserably. "It had wings, at least, to fly away, and Ser Arlan said the cup was full of faith and fellowship and good things to drink. This shield is all painted up like death."

"The elm's alive," Pate pointed out. "See how green the leaves are? Summer leaves, for certain. And I've seen shields blazoned with skulls and wolves and ravens, even hanged men and bloody heads. They served well enough, and so will this. You know the old shield rhyme? Oak and iron guard me well..."

"...or else I'm dead, and doomed to hell," Dunk finished. He had not thought of that rhyme in years.

s. 91

--

Kirjan nimi: A Knight of Seven Kingdoms
Kirjoittaja: George R. R. Martin (mukana Gary Giannin kuvitukset)
Julkaisuvuosi: 2015 (novellit alunperin vuosina 1998, 2004 ja 2010)
Kustantaja: Harper Voyager
Sivumäärä: 355

Luettu loppuun: 17.11.2015
Mistä kirja: CDON

Arvosana:  


keskiviikko 4. marraskuuta 2015

The Maze Runner



Takakansi:

If you ain't scared, you ain't human.

When Thomas wakes up in the lift, the only thing he can remember is his name. He's surrounded by strangers - boys whose memories are also gone.

Nice to meet ya, shank. Welcome to the Glade.

Outside the towering stone walls that surround the Glade is a limitless, ever-changing maze. It's the only way out - and no one's ever made it through alive.

Everything is going to change.

Then a girl arrives. The first girl ever.

And the message she delivers is terrifying.

Remember. Survive. Run.


--


Kirja oli mielenkiintoinen. Se oli kokonaisuudessa hyvä, ja silti jostain syystä luin sen etanavauhdilla. Jokin magia jäi uupumaan. Tuli mieleen Nälkäpeli, tosin Nälkäpeliä oli vaikeampi laskea käsistä. 

Näkökulmahahmona on Thomas, joka ei muista mitään, joka on täysin pihalla vieraassa paikassa vieraiden joukossa. Paperi on alussa puhdas, ja lukija ja päähenkilö lähtevät samalta viivalta. Asioita opitaan sitä mukaan kuin Thomas oppii. Kirja on jämpti ja tapahtumat etenevät sutjakkaasti. 

Silti jotkin asiat kirjassa tuntuivat epärealistiltä tai hätiköidyiltä, ikään kuin joidenkin ajatusten ei vaan ollut annettu kypsyä tarpeeksi. Olen hieman kyllästynyt siihen, että päähenkilö on ratkaisu kaikkeen ja hänen annetaan tehdä mitä hän haluaa. Telepaattiset kyvyt tuntuivat päälleliimatuilta ja oliko ainoan tytön, Teresan, pitäminen koomassa suurimman osan kirjaa tarpeellista vai vain kätevä keino pitää hänet poissa tieltä ennen kuin hän on oli tarpeellinen? Jotkut asiat tapahtuivat liian nopeasti. Kirjan loppu tuntui hätiköidyltä, ihan kuin kirjailija oli kovasti halunnut päästä kirjoittamaan jo jatko-osaa. Jos kirja aiemmin oli edennyt sopivaa tahtia, loppupuolella joku oli painanut kelausnappia. Tai ehkä tapahtuvat olivat vaan niin intensiiviset. 

Pidin miljööstä, miten se oli kuvailtu ja millainen tunnelma sieltä huokui. Pienen googlettamisen jälkeen huomasin, että kirjaa on joissain määrin verrattu Kärpästen herraan. Tilanne on aikalailla sama - ryhmä nuoria poika hylättynä jossain ilman aikuisia, mutta The Maze Runnerissa tilanne ei ollut kärjistynyt niin pahaksi. Thomas saapuu paikkaan, jossa yhtenäisellä ryhmällä on selkeät säännöt ja johtajat. Jokaisella on oma paikkansa ja jos sääntöjä rikkoo, rangaistus on välttämätön. Paitsi tietenkin Thomasin kohdalla. Kun Thomas rikkoo sääntöjä, hänelle ei käykään kuinkaan. Mitä? 

Sokkelo aukean ympärillä on kirjan pahaa huokuva mysteeri. Se muuttuu joka ilta oviaukkojen sulkeutuessa ja siellä vaeltavat hirviöt. Kukaan ei ole selvinnyt yötä hengissä. Sokkeloa tutkivat päivisin juoksijat, jotka käyvät sen läpi karttaa piirtäen ja palaavat sitten vertailemaan tuloksiaan. Heidän työntä on käytännössä turhaa, sillä sokkelo vain toistaa itseään, mutta toivosta ei saa luopua. Thomas haluaa heti päästä juoksijaksi. Hän on varma, että hänet on tarkoitettu hommaan. Hän romantisoi ajatusta, pitää sitä päämääränä, eikä välitä sen mukana tulevista rasituksista tai vaaroista. Sokkelo kiehtoo Thomasia - ja tätä kautta myös lukijaa, mutta kun Thomas lopulta pääsee juoksijaksi, ei se olekaan sellaista miksi sen on kuvitellut. Osa sokkelon jännittävyydestä sulaa pois ja alkaa vaikuttaa jopa tylsältä.

Vaikka The Maze Runner ei ehkä täysin koukuttanut, jätti se silti janon tarttua seuraavaan osaan. Niin monta asiaa jäi vielä auki, niin että tämä tuntui pelkältä pintaraapaisulta. Niinhän ensimmäiset osat yleensä ovatkin: maailma, hahmot ja konflikti esitellään, sitten pieni loppuhuipennus, mutta kaikki ei suinkaa tule olemaan ohi vielä pitkään aikaan. Kirjan epilogi varmisti, että asiat eivät olleet miltä ne olivat hetken näyttäneet.


--


A couple of hours later, the doors having reopened, rumbling and grumbling and shaking the ground until they were finished, Thomas sat at a worn, tilted picnic table outside the Homestead. All he could think about was the Grievers, what their purpose could be, what they did out there during the night. What it would be like to be attacked by something so terrible.

He tired to get the image out of his head, move on to something else. The Runners. They'd just left without saying a word to anybody, bolting into the Maze at full speed and disappearing around corners. He pictured them in his mind as he picked at his eggs and bacon with a fork, speaking to no one, not even Chuck, who ate silently next to him. The poor guy had exhausted himself trying to start a conversation with Thomas, who'd refused to respond.All he wanted was to be left alone. 

He just didn't get it; his brain was on overload trying to compute the sheer impossibility of the situation. How could a maze, with walls so massive and tall, be so big that dozens of kids hadn't been able to solve it after who knew how long trying? How could such a structure exist? And more importantly, why? What could possibly be the purpose of such a thing? Why were they all there? How long had they been there? 

Try as he might to avoid it, his mind still kept wandering back to the image of the vicious Griever. Its phantom brother seemed to leap at him every time he blinked or rubbed his eyes.

Thomas knew he was a smart kid - he somehow felt it in his bones. But nothing about this place made any sense. Except for one thing. He was supposed to be a Runner. Why did he feel that so strongly? And even now, after seeing what lived in the maze?

s. 40


--


Kirjan nimi: The Maze Runner
Kirjoittaja: James Dashner
Julkaisuvuosi: 2009
Kustantaja: Delacorte Press
Sivumäärä: 374

Luettu loppuun: 2.11.2015
Mistä kirja: Suomalainen kirjakauppa

Arvosana: ✩½